torstai 20. joulukuuta 2018

Kynttilänvaloa pimeydessä.


Suljen silmäni ja nukutusaine pudottaa minut pimeyteen. Ote kädestä mitä puristan irtoaa. Olen yksin. Mutta herään sittenkin. Kuulen hoitajan sanat, että olen tässä yhä. Olen minä ja tunnen kipuni. Avaan silmäni. Olen valvonnassa kaaoksen keskellä sairaalasängyssä. Taistelemassa jälleen taisteluani selviytymisestä.

Sitten kaikki toistuu uudelleen. Suljen silmäni, tipahdan pimeyteen ja herään taistelemaan. Tulee komplikaatioita ja jälleen kaikki toistuu. Suljen silmäni, tipahdan pimeyteen. Tietämättä jaksanko minä taistella tai kestääkö sydämeni taistelemista. Herään sittenkin. Mutta jään pimeyteen vaikka silmäni ovatkin auki. Taistelen jälleen. En taistele hetkessä, koska tiedän kaiken toistuvan vielä yhä uudestaan ja uudestaan.


Elämässäni on monenlaista pimeyttä, erilaisin merkityksin. On se pimeys mihin putoan leikkauspöydällä anestesialääkärien käsissä. On pimeys mihin putoan kohtauksissa menettäessä tajuntani. On pimeys mihin jäin ja missä olen ollut. Mutta miksi koen sen pimeydeksi vaikka silmäni ovat auki ja olen tässä? Elämässäni on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut liian paljon, toistuvasti pahoja ja surullisia asioita, kohtuuttomia vastoinkäymisiä. On pelkoa ja raskaita tunteita. Kun itkin, en nähnyt mitään kyyneleiden täyttäessä silmäni ja tunsin eksyneeni siihen pimeyteen. Silloin aloin ajattelemaan ja käsittelemään niitä vaikeuksia, kaikkia vaikeita tunteita ja tapahtunutta pimeytenä. Sillä kun pimeydestä pääsee ja löytää takaisin valoon, vaikka edes hetkeksi, silloin tuntee olevansa pimeyden ulottumattomissa, vapaa. Se on vapaus mikä on mahdollista minulle. Kun kaikkialla on valoa ja kaikki on valoa, toivoo ja yrittää ettei pimeys voi enää saavuttaa. Sellaisista hetkistä elän tällähetkellä.


On ollut valitettavan paljon hetkiä minkä ei haluaisi olevan elämää, mutta sitä ne ovat minulle tässä tilanteessa. Hetket mitkä ovat sietämätöntä kärsimystä ja kärsimistä. Olen ollut sairaalassa. Olen saanut mahdollisuuden olla hoidettavana kotona. On jouduttu tekemään toimenpiteitä ja taas lisää riskialttiita toimenpiteitä, välttämättömiä hoidollisesti tai missä on yritetty korjata tapahtunutta virhettä. Olen jatkanut kokeellisessa hoidossa tutkimuspotilaana, on luotu toivoa ja sitten taas menetetty se. Taisteltiin myös pelottavaa infektiota vastaan resistenteimpiin bakteereihin tarkoitetun antibiootin voimin, aihetta pelkoon on yhä edelleen. On taisteltu veren hyytymishäiriön hoitotasapainon ja lukuisten vuotojen kanssa. Myös sydämen. Kaikkien sisäelimien. Kipujen.

Mutta olen taistellut. Välittämättä minkälaista elämäni enää on. Minulla kuitenkin on se yhä edelleen.

Minulla on myös edelleen äiti, syy miksi taistella. Elämä on antanut minulle uusia mahdollisuuksia, mutta nyt se on antanut yhdessä kohtalon kanssa äidillenikin. Tapahtui onnettomuus missä olin menettää hänet. Äidin elämä oli muutamasta metristä, parista sekunnista kiinni. Hän selvisi, mutta automme ei. Olin menettää elämäni rakkaimman ihmisen, en tänäänkään unohda sitä tunnetta. Se hetki oli pysäyttävin elämässäni kun muistin, en ollut muistanutkaan sanoa äidin lähtiessä kotoa, että rakastan. Miksen sanonut niin? Mitä oikein ajattelin, olenhan aina muistanut sanoa? Enkä ollut pyytänyt anteeksi edellisen päivän väsyneenä kiukuttelemistanikaan. En olisi voinut antaa anteeksi itselleni enää jos ne olisivat jääneet sanomatta. Tunne mikä sydämeni oli pysäyttää muistutti ja muistuttaa minua tänään, kerro jatkuvasti, että rakastat ja kuinka paljon rakastat. Pyydä anteeksi välittömästi ja pienimmistäkin kiukutteluista, tai ne vanhatkin riidat mitkä ovat jääneet pyytämättä anteeksi. Muista sinäkin, koskaan ei ole liian myöhäistä jos siihen on vielä mahdollisuus. Sillä et voi tietää mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu ja jos todella rakastat, sinua sattuisi jälkeenpäin pelkästään sanomatta jättäminen enemmän kuin arvaatkaan. On sanoja mitkä eivät käyttämällä kulu, päinvastoin. Ne vahvistuvat. Minä rakastan ja anteeksi ovat juuri sellaisia. 






"Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä, 
ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi." 


Ne ovat sinulle sanoitukset laulusta, mutta minulle sanat mitä äiti sanoo usein minulle. Sanat mitkä tunnen sydämessä asti. Vaikka on pimeyttä ja olen nyt väsynyt, ei ole sellaista pimeää mitä äidin kädet eivät torjuisi. Nyt on myöhäinen yö. Istumme hämärässä vilttien alla, joulukuusen ja kynttilöiden valaistessa huonetta. Ulkona sataa lunta hiljakseen ja se on jo peittänyt maan. Joulu on jo luonamme, joten yön pimeys ei ole synkkä. Minun ja äidin sydämissä on erityinen merkitys joululle, siksi minut tekee onnelliseksi saada elää sitä jälleen, tavalla tai toisella. Äiti on yrittänyt taas kaikkensa luodakseen meille joulun, sellaisen joulun missä on hyvä olla ja mitä voimme elää, vaikka tilanne on tämä. Tässä joulussa on myös surua yhden rakkaamme menetyksestä, äidin äidille sytytämme kynttilän isän lisäksi. Meillä ei ole enää muita läheisiä kenen kanssa jakaa joulu, eikä meidän taloudellinen tilanne mahdollista juurikaan lahjoja, siksi kaikista tärkein ja suurin onkin rakkaus, kiitollisuus. Tässä hetkessä on paljon haurautta, kipuja ja sietämätöntä olemista, mutta olen onnellinen. Aattoon on vielä muutama päivä, mutta jos joulun taika on olemassa, toivon siltä pelkästään, että saan jouluaaton ja elää, viettää koko tämän joulun omassa kodissa.



Rauhallista ja ihanaa joulua, juuri sinulle!