sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Sekoitus onnea ja surullisia vaiheita.



Vuodessa on 365 päivää, 31 557 600 sekuntia. Mutta minulla on vain hetkiä, mutta ne ovat yhdessä mahdollistaneet kokonaisen vuoden lisää elämää. Vuosi 2017 oli ihmeiden vuosi. Elämäni parhain ja ikimuistoisin, mutta kuitenkin sairauden ja tilanteen osalta helvetillisin. 


Voin katsoa menneeseen, koska minulla on yhä elämä ja olen elossa. Jokainen hetki perustuu sen arvostamiseen. Elämä on syy miksi näen silmilläni sen mitä näen ja muokkaa kykyäni katsoa hetkiä. Jos katson liian lähelle, näen vain sairauden ja tilanteeni, nämä kivut ja sietämättömän olemisen. Jos katson kauemmas näen menneeseen. Nyt kirjoitan niistä muistoista mitkä ovat osa mennyttä vuotta, mutta myös minua.


Muistan ne hetket kun elämäni on ollut toisten tai ei kenenkään käsissä. Hetket mitkä ovat toteutuneet ihmeiden ansiosta. Muistan kaikki ihmeet. Ne useat kerrat kun olen ollut leikkauspöydällä. Hetket missä olen pelännyt sulkea silmäni jos ne eivät aukeakkaan. Kun olen herännyt teholta, ne kaikki taistelut elämästä. Muistan sydämeni sitkeän taistelemisen. Minun kamppailemiset hengittämisestä. Muistan hetkissä taistelemisen etten halua kuolla tänä yönä. Muistan kun kuolema on ollut osa hetkiä, sen pelon ja myöhemmin hyväksymisen. Muistan kerran sitä toivoinkin. Muistan kun olen maannut sängyssä kaikkien letkujen keskellä. Muistan vaikeat oireistot ja kohtaukset, sietämättömän kivun. Infektiot ja eristykset. Vaikeat allergiat. Hyytymishäiriöideni aiheuttamat hallitsemattomat verenvuodot. Kaksi vuotta auki olleen leikkaushaavan. Hoitokokeilut missä olen ollut osallisena. Muistan elämän jatkamisen mahalaukkuavanteen ja keskuslaskimokatetrien kanssa. Kidutukseen verrattavissa olevat päivittäiset hoitotoimenpiteet ja tiputuksissa vietetyn ajan. Ambulanssimatkat kun on ollut todella kova hätä tai kiire. Muistan nöyränä lääkärini ja heidän taistelemisen puolestani. Muistan nöyränä jokaisen hoitajani tekemän valtavan työn vuokseni. Muistan äidin, hän on ollut osana ja vierellä kaikissa näissä hetkissä.

Vuosi oli helvetillisin sairauden osalta ja hetkessä eläminen ei edes aina ole ollut mahdollista sietämättömän olemisen takea. Olen joutunut käymään läpi raskaita ja vaikeita tunteita, ajatuksia ja pelkoja. Menetin paljon, mukaanlukien vertaisystäväni. Tässä hetkessä haluan uskoa, että nuo muistot tekevät minusta vahvemman sillä olen selvinnyt. Paljosta.






Onnellisuus ei ole sitä mitä minulla on vaan mitä tunnen sydämessäni. Pystymättä suunnittelemaan huomista, elämä, kohtalo ja maailmankaikkeus antoi minulle niin valtavasti. 

Hetkiä, mahdollisuuksia ja tilaisuuksia elää. Elän musiikista ja sain ikimuistoisia hetkiä olla fyysisesti paikalla kuulemassa ja tuntemassa sitä. Kokea kesän ja talven riemuja toisenlaisella tavalla, saada päähäni kukkaseppele ja olla lumisotaa. Enkä voi koskaan unohtaa kaikkia niitä pienempiäkin muistoja missä tunsin olevani elossa vaikka todellisuus oli melkein päinvastainen. En olisi saanut mitään noista hetkiä ilman muita ihmisiä, he loivat ne riskeistä ja tilanteestani huolimatta, sekä mahdollistivat toteutumisen kaikilta osilta.

Kokea ja tuntea hyvyyden.  Kaiken pahuuden jälkeen olen viimein saanut kokea elämässäni niin paljon hyvää ja kaunista. Vuokseni on tehty ihania tekoja ja osoitettu aitoa ja vilpitöntä välittämistä. Esimerkiksi minulle tärkeä ihminen tuli luokseni ja toi mukanaan niin valtavasti iloa. Minun tilannetta on myötäelänyt vertaiseni ja muut ihmiset, sen eleen merkitys on suuri. Viimeisimpänä muttei tosiaan vähäisimpänä sain paketillisen rakkautta ja sain kokea kuinka hyvyys muuttaa maailmaa. Jos sinä sen lähettäjä sen luet tätä, toivottavasti saat kirjeenä lähettämäni kiitoksen.

Sain elää kiitollisuudesta.  En edes olisi tässä hetkessä ilman äitiä tai hoitaviani. Tämä kuitenkin on asia mikä tekee vuodesta minulle tärkeimmän ja rakkaimman, mutta on antanut elämälleni täysin uuden merkityksen. Nyt kirjoittaessanikin kyyneleet valuvat kasvoillani muistellessani hetkiä kun sain halata ja sanoa niin yksinkertaiselta kuulostavan sanan kuin, kiitos. Ihmisille ketkä ovat vaikuttaneet minuun ja elämääni, heidän kiittäminen oli elämäni yksi tärkein asia.

Se tunne sydämessäni mikä tekee onnelliseksi on rakkaus. Ja sydämeni on lyönyt ihmeen lisäksi sen ansiosta ja lyö yhä tänään. Äiti, hänen rakkaus on koko elämäni. Mutta olen saanut vuoden aikana tutustua ihmisiin ketkä ovat täynnä rakkautta ja tavata ihmisen maailman kultaisimmalla sydämellä.




Voinko rakastaa elämää mitä olen elänyt? 
Menneessä on erittäin vaikeita sairauden ja tilanteen aiheuttamia muistoja enemmän kuin mitään muita, koska se on elämääni ja elän sairautta. Muistot vaikuttivat minuun niin etten voinut koko sydämestäni sanoa rakastavani elämää mitä olen elänyt. 

Mutta tänään voin vastata kysymykseen, kyllä.   
Sain kokea niin valtavasti hyvää menneenä vuotena, elämässäni, tilanteesta ja sairaudesta huolimatta. 
Se on vaikuttanut elämääni tuomalla aivan uudenlaista valoa mikä saa menneisyyden vaikeudet ja helvetin varjoonsa. Se on vaikuttanut minuun. Kaikkien niiden ihanien elämieni hetkien jälkeen pystyn viimein rakastamaan elämää mitä olen elänyt. Olen kuullut sanottavan, että lopussa kaikki on hyvin ja jos asiat ovat nyt huonosti, vielä ei ole loppu. Mieleni on ainakin saanut rauhan. Ja saan kertoa sen teille, aina lopulta hyvä voittaa. 



Et ehkä siltikään vielä käsitä miten voin sanoa menneen vuoden olleen minulle elämäni parhain ja ikimuistoisin? Ei se mitään. Tulen vielä palaamaan yhteen kaikista rakkaimpaan muistoon ja lupaan, että viimeistään silloin ymmärrät.