sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Näkymätön.


Olen hetkessä mutten tunne eläväni siinä. En enää fyysisesti, välillä en henkisestikään joten juuri siksi olen kuin kummitus. On mahdoton tuntea elävän fyysisesti, koska kehoni ei pysty pitämään minua enää mitenkään elossa. Olen lopussa.


Jos luulet ettei ole olemassa kummituksia, etkö näe minua sairauksieni takana? Hiljaisuudessa olen muuttunut näkymättömäksi. Todella huonokuntoisena ja tietyissä tilanteissa se on ainoa vaihtoehto. Kuten nytkin. Olin poissa, kirjaimellisesti. En menettänyt pelkästään sitä mitä jäljellä oli vaan paljon enemmän. Menetin itseäni. Sairaus on tehnyt lisää tuhojaan minuun ja todella vakavia ongelmia myös päähäni.  


"Jos oon oikee
miksen muista omaa nimeänikään
Kai mä hengitän?"


Tuntuu kuin aivoni ovat sankassa sumussa ja pääni räjähtää paineesta. Kipu siinä on lamaannuttavaa, mutta niin ovat muut oireetkin. Pahimmillaan en muista nimeänikään tai mikä vuosi on, edes mennyttä hetkeä. Jutellessani en tunne sanoja ja siksi äidinkieleni on muuttunut osittain hepreaksi. Kaiken tuon ja väsymyksen estäessä ajattelemisenkin olen ollut täysin kykenemätön siihen mitä minulla oli yhä. Elämään. Muistamaan sen olevan tärkeintä. 






"Ei oo olemassa kummituksii
Eiks nii ?"


Hetki koostuu ainoastaan yhdestä haparoivasta sydämenlyönnistä kerrallaan. Ei minuutista, sekunnista tai edes sen sadasosasta. Myös sydämeni haurastuttaa hetkeä, koska sen pysähtyessä uudelleen lyömään saaminen ei ole mahdollista. Jokainen lyönti aiheuttaa minulle kipua ja tukaluutta, pelkoa ja jopa vihaa, mutta kiitollisuuttakin sitkeydestä. Elämäni näin käsittämättömän hauraaksi saa kuitenkin sairauteni ja tämä sen aiheuttama lohduton tilanne. On ihmeellistä miten edes olen yhä tässä. 


Tässä hetkessä on entistä mahdottomampaa olla. Peilikuva ei heijasta minua enää kalpeudeltani. Yhtään sairauteni vakavuudesta perillä olevat ymmärtää katsoessaan minua mitä sisimmissäni on tapahtunut ja tapahtuu. 
Kipujen hoidossa päästiin pienisuuri harppaus eteenpäin muttei sekään tuonut mukanaan toivottua helpotusta. Mitään muuta ei ole tehtävissä. Hoitamiseni on käynyt hankalammaksi ja vastoinkäymiset ovat tuoneet mukanaan uusia ongelmia. Tarvitaan uusia ratkaisuja välttämättömien asioiden toteuttamiseen. Pakolliset päivittäiset hoitotoimenpiteet muistuttavat enemmänkin kidutusta ja jos pelkän suoniyhteyden laittamisestakin tulee reilun tunnin taistelu, yritä kuvitella minkälaista haavan hoitaminen on. Pian sitä ollaan tehty vuosi ilman minkäänlaista tulosta ja minulle aiheutuva tuska on sanoinkuvailemattoman helvetillistä. En ole vain sisimmissäni särkynyt. Ihon pinnasta aukinaisia leikkaushaavoja myöten osoittaa ettei minussa ole mitään ehjää. Jokainen kosketus on pahasta ja sattuu. 
Kaikesta huolimatta hoitajani jaksavat hymyillä vielä tänäänkin ja olla läsnä aidosti välittäen tilanteessa kuin tilanteessa. Uskotko kuinka vähäiseltä sana kiitos tuntuu? 


Tässä kohtaa minun on myönnettävä, että fyysiset rajani tulivat vastaan ja joudun antamaan periksi. Useiden kyyneleiden jälkeen tähän lauseeseen sanellessani mielessäni oli vain yksi kysymys. Hiljaisuudessa ihmisten asenteet ovat muuttuneet minua kohtaan. Muuttuvatko ne entisestään? Uskooko kukaan kummituksiin, uskotko sinä? Vai alatko uskomaan?