perjantai 23. joulukuuta 2016

Ei vielä tänä yönä, eihän?


"Tiedän, että kuulet tämän, pyyntöni mun rukouksen,
mä en haluu kuolla tänä yönä."


Olen vahva. Mutta purskahdan lohduttamaan itkuun Helsingin sairaalan pihassa. Täällä en ole tarpeeksi vahva, koska henkinen vahvuus ei riitä. Olen heikko, hauras ja täysin romahtanut sisimmissäni. Kyyneleeni muuttuvat pelkoon, jäljellä oleva elämäni on muiden käsissä. Osassa kyynelissä näkyy suru, koska toivoin ettei minun tarvitse enää joutua tälläiseen tilanteeseen. Tilanteeseen missä ainoa vaihtoehto on tehdä toimenpide, yrittää tehdä olemisestani siedettävämpää ja auttaa kehoani. Valtavalla riskillä etten selviä edes pois leikkurin pöydältä.






Tänään ei eletä hetkessä, kelloa katsotaan ja sairaalasängyn ympärillä alkaa kamala hälinä. Hoitajia ja lääkäreitä on todella paljon ja kaikilla on kiire, minun takea. Ei mene kauaa kun olen jo kytkettynä kaikkiin laitteisiin, letkuihin ja piuhoihin. On otettu useita kokeita ja tehty tutkimuksia. Monitorit hälyttävät taukoamatta ja elintoimintojani yritetään vakauttaa. Sietämättömät kivut, niitä ei pidä kärsiä tänä yönä ja tässä tilanteessa minulle sanotaan. Sydämeni syke ei ole koskaan kuulosta hyvältä, mutta nyt se aiheuttaa jokaisessa suurta huolta. Heidän kasvot muuttuvat ilmeettömämmäksi yön kuluessa. Minun vointini huononee huonoimmasta mahdollisesta eikä sille mahda kukaan mitään.

Olen yksinäinen ja peloissani. Varsinkin kun sanotaan, että on pysyttävä vahvana. Mutten pidä itseäni tarpeeksi vahvana. En uskalla sanoa niistä ääneen, koska näen kuinka paljon vuokseni tehdään töitä. Olen hiljaa. Mutta eräs hoitajista pysähtyy katsomaan minua silmiin ja näkee kyyneleeni. Hän käskee kaikkia päästämään irti hetkeksi tullen vierelleni pitämään kädestä kiinni. Lääkärini kuullessa vierellä mitä ajattelen heikkoudestani hän toteaa lohduttaakseen, että vaikka kehoni on heikko niin mieleni käsittämättömän vahva ja se tekee minusta uskomattoman selviytyjän. Pelko on ottanut otteeseensa niin etten pysty näkemään asiaa niin.


Kun yö vaihtuu aamuun, kiire on muuttunut hädäksi. Minua lähdetään viemään sängyllä leikkauspuolelle. Matkaksi laitan kuulokkeet, en haluu kuolla tänä yönä vielä kerran tuomaan lohdun ja takerrun jokaiseen sanaan. Vaikka on aikainen aamu menen kohta uneen ja yötä synkempää pimeyteen. Laulu loppuu samaan aikaan kun salin ovet avautuvat.
Odottaessamme sisään pääsyä sanon ääneen kuinka omituiselle kehoni alkaa tuntua. Tuntuu kuin hallinta katoaa täysin ja niin tapahtuu, elintoiminnot ja kehoni romahtavat. Minua ei edes ehditä saamaan salin pöydälle kun nukkumatti nukuttaa sängylle. Vedän syvän henkäyksen ja olen pimeydessä.

Muistan vain välähdyksittäin hetkistä tehovalvonnan puolella. Muistan miltä kehoni tuntui, kuinka kaikki ne tuntemukseni näkyivät ja kuuluivat elintoimintoja seuranneiden monitoreiden hälytyksinä. Muistan helvetillisen kivun joka vei minut sokkiin. Mutta muistan myös myöhemmin kyyneleet, koska kipu saatiin helpottamaan pieneksi hetkeksi ja olemiseni oli siedettävämpää. Vaan ei ollut kauan. Sietämätön oleminen on muuttunut vain pahemmaksi.

Millään muulla ei enää ollut väliä kuin kipuni hoidolla ja tässä hetkessä olemisessa. Osasin jo arvata miksi. Mitään ei voitu tehdä ja minua ei voida muuten auttaa, eikä olemistani tehdä yhtään siedettävämmäksi. Valitettavasti olin oikeassa, niin minulle kerrottiin ja pahoiteltiin. Hän kertoi elämäni hauraudesta ja siitä miten sairauteni on vienyt sisimpäni.


Koitti hetki kun pääsin pois valvonnasta. Lääkärini tulivat kertomaan pitävänsä minua joulun ihmeenä. Ihmeenä jo muutenkin tässä tilanteessa. Lähdin niistä ovista ulos elossa ja yrittäen hymyillä. 

Olen tässä hetkessä. En halua katsoa kelloa ajatellen elämäni haurautta. Eikä halua kukaan muukaan hoitotiimistäni. 

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Toisenlainen joulu.


Sinulla jouluun on ehkä vielä 11 päivää. Minulla on joulu jo tänään, tässä juuri nyt.
Usean vuoden ajan joulu on mennyt ohi,  koska olen ollut sairaalassa. Joko suunnitellusti tai äkillisten tilanteiden jälkeen. Viime jouluna lähdin aattona ambulanssilla kehoni romahdettua sairaalaan, tosin olin pettymyksen sijaan kiitollinen ollessani yhä täällä. Ja olen yhä, mutta moni asia on muuttunut. Joulun tunnelmaa rakastavalle ne ovat kuitenkin olleet valtavia pettymyksiä ja ikävä joulua on kasvanut kamalaksi. 


Aattoillan odottaminen tässä tilanteessa ja hetkessä eläessä ei ole mahdollista. Siksi päätimme tehdä äidin kanssa joulun juuri tähän hetkeen. 
Jos minulta kysyttäisiin joulu voisi olla ihmisillä joka päivä! Annan myös ymmärrykseni heille ketkä eivät siitä välitä. Kaikkeen on syynsä. Vihasinhan minäkin kaikkia juhlapyhiä kun isän poissaolo loisti silloin kaikista eniten ja ikävä tuntui raskaalta taakalta. 
Mutta huomasin, että isä jätti minulle perinnöksi rakkauden joulua kohtaan. Hän ehti näyttää mikä siinä on tärkeintä. Jo pienestä pitäen piti huolen, että minä uskon joulun taikaan ja vei jopa Rovaniemelle katsomaan sitä aivan oikeaa joulupukkia. Sen jälkeen oli helppo käyttää vahvaa uskoani hyväksi ja muistuttaa ikkunan takaa katsovista tontuista. Olin ilmoittanut jopa, että minusta tulee isona tonttu. Aika lähelle, olinhan minä jo silloin geeneiltäni yhtä erikoinen kuin tontut. Tulihan minusta kuitenkin Täydellisesti toisenlainen!






Mutta miten viettää joulua tässä hetkessä? Asennoitumalla. Joulun tunnelma lähtee sydämestä, ei tarvitse katsoa päivää. Joulua ei tee kukaan muu kuin sinä itse!

Minulla on muuttunut mikä joulussa on tärkeintä tilanteen myötä. Joulurauha ja siinä ihmiset ketkä sen saavat aikaan. Rakkaiden kanssa yhdessä oleminen. Lattiasta kattoon koristellussa ja jouluvalojen loisteisessa omassa kodissa. Lämpimien peittojen alla rauhoittumista koirakaverini tuhistessa vieressäni. Perinteistä on säilynyt lumiukko, se katsotaan aina jouluna. Minä nautin jouluruokien tuoksusta kun muut syövät niitä. Hoidolliset rutiinit hoidetaan kuten aina ennenkin. Mutta olemme hetkessä ilman kiirettä, turhaa huolta tai surua. Huonon voinnin tai kipujen en anna viedä joulumieltäni. 


Tunnen sen sydämessäni. On koittanut hetki jossa joulu on tässä ja nyt. Hetki oli lähes täydellinen, tilanteestani huolimatta ja korvasi kaikki ne menetetyt joulut. Hetki päättyi postilaatikosta tulleisiin joulukortteihin enkä muistanut kuinka ihanalta ne tuntuvatkaan.   

Haluan vielä toivottaa jokaiselle teistä





torstai 1. joulukuuta 2016

Jenni Vartiainen, kiitos.


Olen kertonut täällä kuinka rakas ja tärkeä Jennin en haluu kuolla tänä yönä minulle on. Ja itse Jenni. Elämäni haurastuttua laulu alkoi sanoittamaan jokaista hetkeäni täällä. Elämääni missä toivon sydämeni antavan minulle vielä hetken, etten kuolisi tänä yönä.

Ajatellessani niitä hetkiä ja tilanteita missä Jenni on ollut läsnä musiikkinsa välityksellä, kiitos tuntuu riittämättömältä. Diagnoosin saatuani pitkällä matkalla kotiin. Sairaalassa ja kotona. Teholla taistellessani siitä, että saisin nähdä huomisen. Samassa paikassa kaikkien niiden elvytyksien jälkeen toivoessani, että sydämeni jaksaisi vielä. Pelottavissa tilanteissa missä elämäni on ollut lääkäreiden käsissä. Leikkauksiin mennessäni ennen nukahtamistani rukoillessani, että voisin avata vielä silmät. Nukutettunakin äitini soittamana. Tilanteissa missä ei ole ollut toivoa huomisesta. Sairaalasängyllä itkiessäni yksinäisenä ja peloissani. Kovissa kivuissa ja huonovointisena. Elämän ollessa kaikkein hauraimmillaan. Mutta tänään, tässä tilanteessa läsnä aivan jokainen hetki.

Minulla oli näiden vuosien jälkeen vain yksi toive, pieni pyyntö. Halusin sanoa edes sen kiitoksen, mutta jos en itse saa sanottua niin joku muu tekisi sen puolestani.
Kiittää siitä, että Jenni on ollut iso osa minun elämääni, mutta myös äitini. Että hän on ollut läsnä huonoimpina hetkinä ja tuonut voimaa. Sanoittanut ajatukseni ja elämänasenteeni. Kiittää myös hoitotiimini puolesta, että he saavat siitä yhtä paljon voimaa taistella puolestani, mutta myös muistavat minut kyseisen laulun kuullessaan.
Unelmia on jokaisella meistä, mutta minulle tuo on ollut suuri sellainen. Mutta miten kiittää häntä? Ei minulla ole ollut mahdollisuutta sellaiseen. En päässyt koskaan edes keikalle, olen ollut aina sairaalassa vaikka liputkin oli kerran hankittu. Ei noin rakastettu artisti kuule kiitoksen kuiskaustani. Mutta joku muu oli kuullut... 


Sain videotervehdyksen Jenniltä itseltään eilen!





Epätodellisin tuntein aloin katsomaan videota, Jenni aloitti sanomalla moi Jenna. Hän on siinä, ihkaelävänä ja kauniina, puhumassa ihanalla äänellään juuri minulle! Jenni kertoi, että häneen otettiin yhteyttä ja kuuli tarinani sitä kautta. Oli lukenut blogiani ja kiittää minua siitä, että kirjoitan avoimesti inspiroiden. Huomasin kyyneleiden valuvan pitkin kasvojani kun Jenni aloitti laulamaan kitaristin ja muumihelistimen säestämänä. En haluu kuolla tänä yönä, hän pyysi meidän sanovan viimeisen lauseen yhteen ääneen. Itkin edelleen ja hymyilin samaan aikaan. Jennin lähettäessä haleja ja pusuja mietin kuinka onnellinen ihminen voikaan olla?

Unelmani on toteutunut juuri. Tämä oli paljon enemmän kun uskalsin koskaan unelmoida. Onnenkyyneleet tulevat silmiini sillä tuo hetki tulee jäämään ikuisesti sydämeeni, mutta kaikista eniten Jenni. Hän käytti aikaansa minuun ja se kertoo kuinka upea ihminen hän on artistin lisäksi.

Kyyneleet ovat valuneet myös vieressä reaktiotani kuvaavalta äidiltä ja hoitaviltani ketkä näkivät minut hymyilevän ja sydämen lyövän rakkaudesta vahvemmin. Hymyni ei ole hävinnyt kasvoiltani sen jälkeen kun katsoin video ensimmäisen kerran. Ei vaikka kipuni ovat kamalat ja vointi hurja. Olen onnellinen ja entistä enemmän kiitollinen. Yksinäisyyteni helpottui, Jenni lupasi pitää minut ajatuksissaan, mutta minä pidän hänet sydämessäni.



Jenni, en tiedä luetko tätä koskaan, mutta kiitos. Se tuntuu vaatimattomalta. Toiveeni, että olisin saanut tavata sinut kasvotusten ei enää sureta, koska teit jotain mitä en uskaltanut edes unelmoida. Teit minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi ja sanoit jotain mikä antaa voimaa sietää nämä kivut ja yksinäisyyden. Toivon sinulle pelkästään hyvää ja halauksia! Kiitos! <3