tiistai 29. marraskuuta 2016

Hiljaisuuden kuuntelemista.


Kuuntelen hiljaisuutta. Kuulen sydämeni haparoivat ja väsyneet lyönnit. Niistä kuulee elämäni ja tämän hetken haurauden. Hoidossani on nyt lopetettu kaikki tutkimuksista toimenpiteisiin ja tässä hetkessä minua hoidetaan pelkästään oireenmukaisesti. Keskitytään pelkästään siihen, että olemistani saataisiin helpotettua ja kipujani siedettävimmiksi. Mitenkään muuten ei voida auttaa, koska toivoa ei ole jäljellä. Eikä mikään muuta tilannetta, ei parannuskeinoa. 

Lääkärini tuli istumaan sairaalasänkyni reunalle ja pysähtyi kuuntelemaan minua, sekä hiljaisuutta. Hän kysyi mitä minä toivon tai, että missä toivoisin olla tekemättä mitään? 

Toiveeni ei tule koskaan muuttumaan. Haluan omaan kotiin ja haluan olla omassa kodissa loppuun asti. Kotona, siellä missä asuu rakkaus, eli äiti ja koirakaverini. Siellä missä on onni, eli oma huone vaalenpunaisilla seinillä ja oma sänky muumilakanoilla. Paikassa missä on läsnä kiitollisuus, olen hyvässä hoidossa ja vierelläni on ihania ammattilaisia. Siellä missä tunnen olevani vapaa sängyssä maatessani. Koti on paikka missä voin olla onnellinen tekemättä mitään. 




Toiveeni toteutettiin ja minut siirrettiin omaan kotiin hoidettavaksi. Kuuntelen täällä hiljaisuutta. Se kuulostaa rauhalliselta. Kuulen kellon tikittävän toisessa huoneessa, se muistuttaa tämän hetken hauraudesta. Ajan määritelmä on tässä ja nyt.