torstai 31. maaliskuuta 2016

Ihme suorastaan.


Olen aloittanut valokuvaamisen jo vuosia sitten ja ottanut siinä harrastuksessa vain yhden tavoitteen. Vielä jonain päivänä tietäisin mitä teen sen kameran takana ja pystyn ilmaisemaan kuvien kautta itseäni. Eli yksinkertaistettuna halusin tulla paremmaksi. Sitten oli se unelma jota en edes ääneen uskaltanut sanoa, saisin kokeilla miltä tuntuu kuvata ammattilaisten käyttämällä kameralla ja kokeilla riittääkö kokemukseni sen käyttämiseen?


Sitten tuli tämä tilanne. Menetin käsien toimintaa ja ajan kuluessa kamerani joutui jäämään pölyyntymään pöydälle. Odottelen yhä edes pientä apua leikkauksista, mutta niistä toipuminen niin, että saisin kamerani käteen on epätodennäköistä. Eniten minua suretti menettää jälleen kerran pieni pala unelmaani. 

Tein päätökseni. Haluaisin kameran pois silmistäni, en jaksanut laittaa itse sitä myyntiin vaan soittelin eräälle tutulle kauppialle, että haluaisiko hän sen mihin hintaan tahansa eteenpäin laitettavaksi. Sain ihmettelyä, miksi minä, hänen mielestään periksiantamaton ja lahjakas harrastaja luopuisin niin hyvästä kalustosta?
Kerroin syyn ja ympäripyöreästi totesin, että ei vaihtoehdot ole puolellani tässä elämäntilanteessa. Toisessa päässä vallitsi hiljaisuus,
ihmeet tapahtuvat silloin kun niitä vähiten odottaa.




Pian kädessäni oli Canonin 60D ja katsoin sitä ihmeissäni. Sain rungosta paljon paremman otteen kuin entisestäni enkä edes tarvinnut paljon apua ottaessani kuvaa, vain ne varmemmat ja vakaammat kädet. Katsoin sitä seuraavaksi haltioissani, pitelin jotain mistä tulisi myöhemmin paha mieli, mutta se tuntui niin voimaannuttavalta. Olin toteuttanut pienen osan unelmaani. Kaikkihan sen tietää, että hyvästä pitäisi aina maksaa ja minun säästöpossuni on kuollut jo nälkään vuosia sitten.

Kyseinen myyjä kertoi hymyillen, että muistanhan 95% kuvasta tulevan sieltä kameran takaa? Tällä pääsen toteuttamaan loputkin siitä mitä olen halunnut. Nyt voisin elää tästä eteenpäin sitä unelmaa. 


Ymmärtämiseen meni hetki ja hetki vielä enemmän, että uskalsin edes iloita. 
Myöhemmin tehdessäni sopimuksia siitä, että elämääni aletaan kuvata ja pääsen toteuttamaan sitä mitä olen aina halunnut, ilmaista tunteitani ja vaikeitakin asioita sieltä kameran takaa, mutta myös edestä. Niistä projekteista myöhemmin lisää. 



Yleensä äitini ei ole mitenkään mukana ajatuksissani, mutta tässä pääsin tekemään huomion poikkeuksesta. Tiedän miten vaikealta tuntuu katsoa vierestä kaikkea mitä ympärillämme juuri nyt tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Joten hänenkin parhaaksi, voimme alkaa näyttämään elämäämme meidän näkökulmasta. Hän tietää miten minun kanssa ei voi jäädä odottamaan sitä ihmettä. Joten tiedän, tämä oli paras hetki.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Kaiken muun saat minulta viedä.



"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan"




Minulla ei ehkä ole ehjää perhettä, mutta kun kolme vuotta sitten lähdimme kohti Tamperetta sain toiveen, siitä tulisi jälleen kokonainen uuden perheenjäsenen myötä. 
Oli useita pentuja, mutta vain yksi kiinnitti huomioni kokonaan erilaisuudellaan ja nostin sen syliini. Tämä lähtee mukaamme ja kasvattajan sanoin, siinä koirassa on jotain ainutlaatuista, sellaista mitä kaikki ei ole osannut katsoa. Minä näin sen ja kotimatkalla pienen, alle kilon kokoisen koiranpennun tuhina sylissäni oli jotain minkä muistan ikuisesti. 
Vuosien kuluessa suhteestamme tuli jotain ainutlaatuista. Monet luulee, että olemme paljon erossa kun minä olen eri sairaaloissa, mutta Kiki tulee useasti luokseni myös sinne. Ellei se onnistu, juttelen sille videopuhelun kautta vain, että se kuulee ääneni ja aina näen miten onnelliseksi kumpikin meistä niistäkin hetkistä tulee. 

Taistelen selviytyäkseni kotona vain, että voin olla parhaan ystäväni kanssa ja vierellä. Kuin se ymmärtäisi sen ja tekee olemisestani helpompaa. Vain sen läsnäolo tekee elämästäni elämisen arvoista hyvinkin usein.
Vaikka Kiki on pieni ja rodultaan moni asettaa sen luonteen omahyväkseksi niin sitä siitä ei saa. Sen sydän on suuri ja täyttä kultaa, kooltaan juuri kainalooni sopiva. Luonteeltaan tekee kaikkensa minun hyväksi ja puolesta, auttaa pienissä arkiaskareissakin, mutta kaikista eniten pelkällä olemassaolollaan. Se on pelastanut minun hengen useasti kohtauksien tullessa, aistien myös sellaisen tulon alkaen tönimään minua käsivarresta muistuttaen hengittämisestä. Ei uskoisi kuinka herkästi koira aistii myös kaikki fyysiset ongelmat ja kivutkin, kaikista parhaiten sydämeni lyönnit. Sillä on omat keinonsa saaada minut rauhoittumaan, hengittämään ja asennoitumaan, että tärkeintä on olla hetkessä. 

Niin myötä kuin vastoinkäymisissä, loppuun saakka. Lupasin sen Kikille pentuna ja muistutan siitä päivittäin. Sen sanon aina samalla kun kerroin kuinka paljon rakastan, useita kertoja päivässä.
Tiedämme sen, jos Kikille käy jotain niin minun sydän ei yksinkertaisesti kestä vaan särkyy ja sitä ei kukaan pysty korjaamaan. Eikä mikään lääketiede pidä minua niin elossa kuin eläinten tuoma rakkaus, on se hevonen ja tämä koira.




Maanantaina odotin tuleeko ystäväni enää eläinlääkäristä takaisin kotiin. Sydämeni särkyi entisestään siitä valtavasta surusta ja romahdin.

Meillä piti olla edes yksi hyvä päivä ennen lähtöäni takaisin sairaalalle. Lähdimme nauttimaan kevät auringosta, yksi avustajistani talutti Kikiä ja kuten aina, se kulki kuitenkin vierelläni. Pian meitä kohti hyökkäsi aggressiivisesti suurikokoinen koira vapaana, se alkoi riepotella parasta ystävääni ja tarkoituksena oli tappaa. Teimme kaikkemme suojellaksemme ystävääni, mutta se ei auttanut ja näin miten kovemmin se yrittää purra ja riepotella. Huidoin toimivalla kädelläni koiraa kauemmas ja yritin antaa sen käydä minun kimppuun, kunhan jättäisi ystäväni rauhaan. Sen koiran omistaja pysyi kauempana ja pelkäsi omasta puolestaan välittämättä, että minä olen puolustuskyvytön.
Niin, minä romahdin siihen paikkaan. En pystynyt tekemään mitään suojellakseni ystävääni, en pystynyt siinä pyöriksessä tekemään muuta kuin kokemaan tilanteen todella pelottavana ja se jätti minuun henkiset jäljet. Tunnen, etten pysty olemaan itse tarpeeksi hyvä ystävä, se ei ole helppo taakka.

En välittänyt omasta fyysisestä romahtamisestani, olin valmis taistelemaan vain Kikin puolesta. Näen sen tuskan ja ruhjeet enkä pysty koskaan antamaan anteeksi tapahtuneesta. En edes yritä ennenkuin tiedän sen selviytyvän, koska mikään raha ei voi korvata mitenkään parasta ystävääni.




Kun valvoin yön Kikin unta suojellen, pienikin rasahdus vanhassa talossa aiheutti kummallekkin meistä pelkoa, mutta yritin olla vahvempi ja korvata avuttomuuteni aiemmin. Sinä yönä ahdistus oli jatkuvasti läsnä, yhä uudelleen ja mietin mitä olisi voinut tehdä toisin?
Itkin tajutessani, 

tapahtunut oltaisiin voitu välttää ja estää mikäli ihmiset ajattelisivat muitakin kuin aina vain itseään. 

Mikäli ei hallitse koiraansa, se ei saa olla noin vapaana. Mikäli se on aggresiivinen eikä siihen voi luottaa, ei sellaista voi pitää ihmisten lähelläkään. Mielessä pyöri myös, että entä jos siinä olisikin kulkenut lapsi? Olisiko se kyseinen omistaja heittänyt yhä vitsiä, että koira luuli sitä vinkuleluksi minkä halusi vain tappaa? 

Nyt tämä tapahtui meille, jos voisin mennä ajassa taaksepäin, olisimme jääneet kotiin. Mutta tänään ymmärrän sen vain selkeämmin, minulla ei ole mitään jos menetän tämän parhaan ystäväni. Eikä se ole vain koira, älä koskaan luule niin. Voit pitää minua outona. Minulla on edes yksi joka hyväksyy minut tälläisenä, yksi asia mistä elämässäni olen ylpeä. 



Paranethan pian paras ystäväni?

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pääsiäiseni kaunistelematta.



Hyvää pääsiäistä kuitenkin juuri sinulle siellä!

Pääsiäinen ei ollut sitä mitä olisin toivonut, rauhoittumista ja oman kodin rauhaa. Omassa kodissa kuitenkin, muttei täysin kotoisissa tunnelmissa. Ajatukset ovat jo tiistaissa, siirrossa jälleen Helsingin hoitoon ja tunnelmat ovat siksi kuin vuoristorataa.


Lähtiessäni sairaalalta mukanani 7,2kg potilaskertomuksiani ja huonovointisena, tiesin jo kuinka tämä tulee olemaan raskasta henkisesti. Elämäni paperilla. On aika kohdata menneisyys, pysähtyä selvittämään sanatarkasti kirjauksia, kuka ja miten on tehnyt, miksi on käynyt näin? Tiedänhän minä ne jo, mutta nyt on minun vuoro niiden perusteella päästä ääneen ja antaa kaikelle juuri minun näkökulma.
Kotiin päästyäni sylissäni oli aluksi vain 300 sivua, vedin syvään henkeä ja olin valmiina. Kuitenkin jo siinä ensimmäisessä paperissa minkä luin oli kirjaus, voi sanoa jopa elämäni käännekohta. Hetki milloin se kohtalokkaan virheen kurja tapahtumasarja sai alkunsa. Purskahdin huutoitkuun, olin romahtamassa siihen paikkaan välittömästi. Luin yhä uudelleen sen kohdan enkä pystynyt rauhoittumaan. Yritä kuvitella miltä tuntuu lukea ja tuntea samalla se fyysinen kipu mikä on jäänyt minuun siitä hetkestä lähtien. Se kipu mikä pitkälti on toisen ihmisen aiheuttama.

Oli kulunut nyt kaksi päivää ja yöt mukaanlukien enkä ollut puolessa välissäkään vielä. Eikä minulla vieläkään löydy niitä sanoja mitkä haluan sanoa ylimälle taholle, mikä menee myös niiden virheiden tekijöiden kohdattavaksi. Haluan sen tulevan suoraan sydämestä ja tunteista.
Olenhan jo kohdannut kaiken, voi sanoa jopa pelkoni ja minun on oltava tarpeeksi vahva viemään loppuun kaikki tämä minkä olen aloittanut.




Osittain ehkä hyväkin, että tämä asia on juuri nyt käsiteltäväni ja kohtaan kaiken tässä vaiheessa. Koska kaiken tämän takana mielessäni on vielä kysymysmerkki tästäkin elämästä mikä minulla on nyt elettävänä vai onko sitä, minkälaisena ja mitä sen eteen on vielä tehtävissä? Tiistaina nuo alkavat selviämään ja voi sanoa, että aloitamme aivan kaiken alusta.

Tämä viikko on ollut tosin aivan liian raskas, en ihmetellyt hetkeäkään miksi kehoni meni ylirasitustilaan ja mieli tilanteen vangiksi. Nyt on annettava aikaa hengähtää ja pysähtyä miettimään, olen tällä viikolla tullut jälleen vahvemmaksi ja määrätietoisemmaksi. En halua kuin kohdata sen tiistain ja jatkaa elämää, millaisena ikinä se jatkuukaan.
Mutta se kunhan Wee pysyy vierelläni, selviän mistä vain.

Pääsin hetkeksi tallille sen luo ja löysin hymyni, olin viimein kotona ja turvassa. Siinä rapsutellessani ystäväni kuunnellen, tiesin tarkalleen mitä haluan sanoa. Kuulin myös nuo sanat jotka sai minut katsomaan kotona kuvaa meistä, ne sanat olivat kuin meille luodut, kertovat kaiken mitä juuri nyt tunnen. 
Se mitä siihen paperille kirjoitin, tuli koko hajanaisesta sydämestäni. Siitä mikä on hajonnut vain enemmän tästä kaikesta.


"Mä olen tässä empimättä, vaikka vuodet satuttaa 
jos sä tahdot, niin mä tahdon.
Mä olen tässä pelkäämättä heikkoutta ihmisen
jos sä tahdot, niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien
samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Mä olen tässä sua varten, sua aina suojelen.
Kun murheet koittaa meitä voittaa vierelläsi taistelen."
Mikko Harjun sanoitukset

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.


"Oon pitänyt kaiken takana
Kuvitellen ettei huomenna
edessä oo se kaikki ihan samana
Silmät kii, etten luovu ja lipeä
heikko kohta, se kipeä
josta on kiellettyä multa kysyä

Oon katsellut itseeni sivusta
Miettinyt montako askelta
otan ennenkuin uskallan mä tajuta"
-Kaija Koon sanat




Olen kertonut, mikään ei ole palannut ennalleen niiden pahojen tilanteiden jälkeen. En vain tiennyt miksi ja miten, mutta kaikki tuntui niin erilaiselta. Olen syyttänyt itseäni, miettinyt joskus jopa itsekkin olenko tulossa nyt hulluksi? Todellisuus selvisi vasta äskettäin, en ole. 


Päässäni on vikaa, koska aivoihini on jäänyt pysyviä vaurioita.
Samaisesta vammasta, syystä mikä tuhosi selkäytimeni. Ne aivot ovat olleet hapenpuutteisena, tulehtuneina ja saaneet tajuttomuuskohtauksissani suuria kolhuja ja iskuja.
Mikään, enkä minä koskaan palaa entiselleni. 


Erilaiset piirteet ja useat vaikeat oireistot minussa ovat yhtä kokonaisuutta.
Moni luokittelee, että on hyviä ja huonoja päiviä, mutta minulla ne ovat hyviä ja huonoja hetkiä.
Vaurioiden tuomat haitat ovat jokapäiväisiä ja on vain yritettävä oppia elämään niiden kanssa. 

En kuitenkaan ole tyhmä, kuten yleinen olettamus varmaan monella on. Tutkimuksien perusteella keskitasoa älykkäämpi yksilö, mutta kuinka moni siihen kiinnittäisi huomiota ja näkisi minussa kaikki ne hyvät puolet?  
Aivonihan jaksavat työskennellä enää hetken, niiden väsyessä romahdan. Käytän vielä kaikki voimavarat väärin taistellessani oireistojen huomaamista vastaan, joudun keskittymään jokaiseen lauseeseen minkä itsestäni ilmaisen, että saan siitä ymmärrettävän. Joudun puhuessani tekemään kaikkeni löytääkseni ne oikeat sanat. En löydä nimiä asioille, saatan kutsua liikennevalojen vihreää valoa valkoiseksi huomaamatta sitä itse. Olen toisesta silmästä puolisokea ja toisesta korvasta menettänyt kuulon, niiden kanssa osaan jo toimia paremmin kuin muiden. 
Teen kaikkeni saadakseni itseni ymmärrettäväksi myös täällä, mutta ammattilaiseni sanoin, tämä on minulle tärkeintä mitä voin tehdä itseni hyväksi. 
Joten hymyni saaminen esille vaatii paljon enemmän kuin oletetaan. Mutten luovu siitä, sillä se on ainoa mihin pystyn itsessäni niin vahvasti vaikuttamaan. Eri oireistoihin en. Niitä ei voi kytkeä pois päältä silloin kun haluan, niitä vastaan taisteleminen vain pahentaa tilaa. Mutten pysty luovuttamaan sen jälkeen mitä olen kohdannut yrittäessäni...



Kun on viettänyt useita öitä miettien mikä minussa on vikana, miksi minulla ei ole paljon ystäviä, miksi minua kohdellaan aina niin väärin, miksi minulle nauretaan vammaisuudestani, tämän selviäminen oli yksi vaikeimmista asioista mitä olen joutunut kestämään. Kuin kysymyksiini olisi tullut vastaus, valtasi minut tyhjä olo...
Sitten valvoin öitä itkien miten oikeassa ne ovat olleet ketkä minua tyhmäksi ovat nimitelleet, ne ketkä eivät halua olla ystäviäni kun olen tälläinen, minä ja minuun suhtautuminen muuttuu varmasti tämän jälkeen. 
Keräsin rohkeuteni ja vastasin puhelimeen omalla huonolla hetkelläni. Toisessa päässä sain nauramista, pilkkaamista ja matkimista epäonnistuneista yrityksistäni löytää sanat millä reagoida. Sitten se toisessa päässä toteaminen, soita takaisin kun olet taas järjissäsi ja osaat puhua. En saanut ilmaisua tunteitani vastaiskuksi vaan lopetin puhelun, tunsin valtavaa kiukkua itseäni kohtaan, en voi aina olla niin hyvä ystävä kun haluaisin. Tuon jälkeen jätän vastaamatta siihen puhelimeen, oli soittaja kuka tahansa jos huomaan etten pysty. 


Olenhan yhä se sama ihminen kuin ennenkin? Se täydellisesti toisenlainen, mutta kuitenkin, minä? 
En edes haluaisi muuttaa itseäni sellaiseksi kuin muut haluavat. Jos käytän aikaani sen murehtimiseen, voin olla varma, että olemiseni käy vielä hankalammaksi. En tahdo rankaista itseäni siitä, etten ole täydellinen. Annan vain itselleni aikaa kaikessa mitä teen. 
Kaikista eniten joudun pakottamaan itseni antamaan armoa itselleni, olla ottamatta liikaa paineita sopeutuakseni joukkoon. Haluan olla ihmisille minä, ilman, että otsassani lukee isolla, vammanen. 
Olen erilainen ja kenelle se riittää, on riittääkseen. 
Tässäkin kohdassa voin todeta, etten pärjäisi mitenkään ilman avustajiani, he tekevät sen mihin en itse pysty, myös pelkästään joskus sen ajattelunkin. En yksinkertaisesti sanottuna selviäisi.


Tutkimuksien tekeminen jatkuu ja tulee vielä jatkumaan pitkään, kuten myös sopeutuminen ja asioiden opetteleminen uudelta näkökannalta. Joten minulle on vaikeaa vielä katsoa peiliin ja todeta, 
niin, tämä on vain nyt osa minua. Täytyykö minun siis hävetä tätä? Vielä se on niin, toivon sen asian muuttuvan.


Mutta tarkemmin miettien, olen ylpeä siitä, että olen ylipäätään selvinnyt hengissä tästäkin ja tänne saakka. Hoitosuunnitelmat tämän suhteen ovat vielä täysin auki, mitä pystyy tekemään enää? Ei paljoa.
Tämäkin, osa sitä yhtä suurta virhettä. Alatko ymmärtää miksi minun on niin vaikea antaa koskaan anteeksi? 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vapautta elää voi kutsua yhtälailla juhlinnaksi.


Tilanteen muuttuessa peilistä katsoessa on näkynyt nyt vain kyyneleitä monesta eri syystä, yksi niistä on ulkonäkö, se mitä ihmiset näkevät katsoessaan minua. Sen takana olevasta syystä en ole paljoa puhunut, olen yrittänyt päästä ylitse ja kasvaa. Aina se ei vain onnistu kuten haluaisi.




Lapsesta saakka olen saanut kuulla rumuudestani ja kasvonpiirteistäni. Rumat silmät, karmiva hymy, noita-akan nenä ja luuranko muodoiltaan. Ne piirteet ovat osittain sairaudestani peräisin, mutta uskoin jokaiseen loukkaukseen minkä kuulin. En pystynyt hyväksymään erilasuutta vaan kohdistin silmäni lattiaan, että voisin peitellä kyyneleeni. Koskaan kukaan ei ole tullut minulle sanomaan kasvotusten, että olisin kaunis. En minä pystynyt olemaan yksin vahva ja katsomaan aina peilistä omin silmin, mietin aina mitä muut ajattelevat.

Vuosien kuluessa päätin nähdä sieltä peilistä vain sisimpäni, persoonani ja ihmisen. Tärkeintä on minkälainen hän sisimmissään on? Tärkeintä on olla sinut itsensä kanssa ja hyväksyä sellaisena kuin on.


Mutta vuodet ovat taas kuluneet ja asenteeni on muuttunut matkan varrella, olin jo vahvistunut. Kunnes pyörikseen jouduttuani aloin katsomaan peilistä jälleen kuten muut minut näkevät. Pääsin siitäkin ylitse, se pyöris on mahdollisuus minulle elää eikä minun tarvitse sitä hävetä.

Olen joutunut toimenpiteisiin, useita erilaisia leikkauksia ja niistä jää jälkensä, arvet. Eddyn iholla ilmaantuvan ominaisuuden vuoksi hyvin näkyvät ja suuret. Ne peittävät valtaosan minusta, niitä on kaikkialla ja joskus pelkäsin niiden paljastamista. Ehkä vähän edelleenkin, mutta hiljattain ne ovat alkaneet muistuttaa siitä, että olen selviytyjä. Jokaisella arvella minussa on oma tarinansa.



Kun viikko sitten kuulin sen uuden diagnoosini, olen harvinaisin virhe, 1% noin miljoonasta. Häpeä hiipi mieleeni takaisin, kuulin jälleen ne kaikki kamalat sanat. Näin itseni peilistä ja mietin miten pystyn hyväksymään koskaan tämän muutoksen, näin pelkästään sairauteni ja sen pyörikseni, tarkoittaako tämä koko yhtälö sen, että elämäni olisi pelkkää virhettä? Mutta jälleen myös se ulkonäköpohdinta valtasi mieleni, näytän kipeältä, huonovointiselta ja siltä, etten edes pysty huolehtimaan itsestäni. Se sattui vielä enemmän, koska tottahan tuo on. Eihän minua sairaalamaailmassa kukaan siitä tuomitse, kuin vain siellä olisi hyväksyttävää näyttää sairaalta.




Asenteeni oli vahvempi kuin mieleni, halusin yrittää saada muutosta, edes hetkeksi. 
Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin hiukseni värjättiin, niistä tuli vaaleat kuten luonnostaan olenkin. Niihin laitettiin hoito joka sai eloa ja kiiltoa lääkityksien haurastuttamaan pintaan. Vielä viimeiseksi kampaajani halusi kihartaa hiukseni, hän halusi tehdä kaikkensa saadakseen minut hymyilemään kun katson lopuksi siihen peiliin. Kasvoilleni laitettiin luonnollinen meikki, missä korostettiin silmiäni ja oli minun tehtäväni saada esille hymy. Näin peilistä valmiin lopputuloksen ja hymyn lisäksi en pystynyt pidättelemään kyyneleitä. Kiitollisuuden määrääni en voi kuvailla sille ammattilaiselle joka teki sen muutoksen myös mielelleni.

Sen lisäksi minusta otettiin kuvat ammattilaiskalustolla, niitä ei muokattu juurikaan minun osalta.  Näin lopputuloksen ja pystyin olla katsomatta niitä tiettyjä piirteitä, katsoin kokonaisuutta. 

Tämä oli vasta alkua hyväksymiseeni, se tulee vaatimaan vielä aikaa ja paljon työtä.




Sairaalan käytävillä sain valtavasti huomiota tutuissa, moni tuli avoimesti kertomaan kuinka paljon noinkin jollekkin vaatimaton asia voi muuttaa minun kohdallani pelkästään jo kokonaisuutta ja sitä kuinka minut nähdään. Kukaan ei kuitenkaan tajunnut kuinka paljon käytin voimiani tähän lopputulokseen, kuinka valtavan määrän kipua kestin. Nyt voi sanoa sen olleen kaiken arvoista. Tuntemattomat ihmiset hymyili ensimmäistä kertaa minulle takaisin, olin itsevarmempi kuin koskaan aiemmin, en pyytänyt sillä hymyllä anteeksi olemassaoloani. Eräs hoitajista kysyi mitä tänään juhlitaan, koska näytän niin upealta. Hymyilimme,
tänään me juhlimme vapautta elää. 

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Selviytymiskeinoni, musiikki.


Minne ikinä menenkin, mitä ikinä teenkin ja missä ikinä olenkin, musiikki kulkee mukanani. Se on yksi selviytymiskeinoistani elämässä ja varsinkin kaiken pahan keskellä tärkein hoitokeinoni. Kun mihinkään muuhun ei pysty, voi vain sulkea silmät ja antaa musiikin kannatella.

Minun kohdalla myös musiikki auttaa sanoittamaan jotain tunteita mihin ei itse löytäisi sanoja. Se auttaa yksinäisyydessä, mutta myös minulle osoitetut kappaleet muistuttavat, joku ajattelee minua. Monetkaan eivät ymmärrä kuinka tärkeä kuinka joku kappale voi olla minulle, joku jollain on enemmän merkitystä kuin millään muulla asialla. Tälläiset kappaleet yleensä sanoittavat elämäni tai jonkun tilanteen ja nyt haluan teidän edes yrittävän ymmärtää mitä tarkoitan.





Olin juuri saanut diagnoosini, totuttelin uuteen minääni. Ystäväni alkoivat hävitä viereltä yksi kerrallaan, kohtelemiseni hoitotahoilla vain paheni. Mietin mikä minussa on vikana? Olenko ihminen vai kaikille vain pelkkää geenivirhettä? Onko minussa mitään hyvää enää?
Kunnes se jäljelle jäänyt ystäväni laittoi minulle tämän kappaleen, hetkessä minut valtasi aito hymy. Sanoitukset kertoivat juuri sen mitä sillä hetkellä halusin kuulla ja pystyin jatkamaan.





Minulla ja minun läheisilleni kaikista tärkein. Tämän laulun sanoitukset kertovat elämästäni, niistä kaikista vaikeimmista päivistäni ja elämäni hauraudesta. Se kertoo siitä elämäntahdosta, taistelustani.
Ensimmäisen kerran elvytystilanteeni jälkeen kuulimme tämän tehon puolella, tartuin jokaiseen sanaan siinä ja itkimme. Sen jälkeen se on ollut mukanani jokaisessa vastaavanlaisessa tilanteessa, teholla, leikkureissa, toimenpiteissä ja vaikeina, kriitisimmissä hetkissä. Kun itse en pysty ilmaisemaan itseäni tarpeeksi tapahtumien jälkeen, vain tämä saa minut rauhoittumaan ja muistuttamaan, tänään ei ole minun vuoroni.





Menetin monta kaveria viereltäni, mutta myös isäni ja rakkaimman ystäväni taivaaseen. Nyt minun eläämääni on tullut uusia erityisen tärkeitä ja rakkaita ystäviä, ihania ihmisiä ja hajaisesta perheestäni on tullut kokonainen. Pääsin seepraperheeseen, eli olen saanut mahdollisuuden tutustua vertaisiin. En ole enää aivan yksin isossa maailmassa erilaisena.
Vertaiset totesivat tilanteestani, minusta enkelit pitävät huolta ja he kokosivat soittolistan. Tämä on yksi tärkeäksi tullut, sellainen joka tuo mieleeni lohdun ja turvan. Ne ihmiset ketkä pitävät minua ajatuksissaan ja ovat hengessä mukana, he ovat minulle kuin enkeleitä.
Minulla on kaikki mitä tarvitsen niin kauan kun he ovat vierelläni.





Minä olen tässä ja nyt, eli yhä elossa. Vain sillä on merkitystä, ei millään muulla. Vain asenne ratkaisee kuinka tämänkin tilanteen näkee. Voisin joko surra kaikkea tapahtunutta tai iloita siitä, että saan olla täällä ja nähdä kaiken mahdollisuutena. Nauttia joka hetkestä kuin se olisi viimeinen, minun kohdallani ei voi tietää mikä päivä tai mikä vuosi se onkaan, mutta kukaan ei välttämättä ymmärrä elämäniloani niin hyvin kuin tämän sanoitukset ovat sen ilmaissut. Siitä voit toivottavasti kuulla mietteeni tämän kerrottuani.





On niitä hetkiä, jolloin asenne ei enää auta vaan on annettava periksi. Tämä on yksi niistä sanoituksista mitkä kuvaavat suurimman osan päivistäni rehellisestä näkökulmasta ja todellisista tunteista kun kipuni tai oireeni ei ole hallittavissani.
Kuuntelin tätä itkien sairaalasängyllä hoitajan halatessa, antaa tunteiden tulla ja itkun puhdistaa. Sen jälkeen jokaisessa vaikeassa hetkessä, suuttumukseni hyväksymisessä niiden kohtalokkaiden virheiden kohdalla ja epätoivon kipujani vastaan taistellessa.





Useiden satojen kilometrien päässä tai missä tahansa muualla, mutta pois kotoa. Sairaalamaailmassa.
Kun ensimmäisen kerran olimme matkalla minulle täysin vieraaseen kaupunkiin ja jäisin sinne, yksin tunteeni olivat pelokkaat. Pidetäänhän minusta hyvää huolta? Uskallanhan pyytää apua kaikkeen mihin tarvitsen? Saankohan mitään apua tilanteeseeni? Melkein perillä Helsingissä ollessamme radiosta soi tämä laulu. Se kosketti minua, mutta myös äitiäni. Edessä olisi iso toimenpide. Sanoimme heipat ja jäin hoitajien kanssa valmistautumaan. Illalla laitoin viestin ennen saliin menoa, "äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestäni huolen." Samaisen viestin olen laittanut pitkiltä sairaalassaolo jaksoilta, muistuttanut läheisten olevan mielessäni ja ikävästäni kotiin. Isälle ajattelen sen taivaaseen, olen täällä maailman toisella puolen ja pidän itsestäni huolen hän sydämessäni, sekä geeneissäni mukana.




Pystytkö nyt ymmärtämään miksi kunnioitan musiikkia niin paljon? Eniten haluan kiittää niitä artisteja, sanoittajia ja musiikin luojia. Heidän luomukset ovat tuomassa elämääni sisältöä ja kertomassa siitä jopa pelkästään itsellenikin. 
Jos kokeilet joskus vaikeassa tilanteessa uppoutua musiikin sanoituksiin, lupaan, se auttaa paljon tai vähän, määritelmä on itsestäsi kiinni.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Tässä ja nyt, vain se on tärkeää.


Mutta mitä tarkoittaa, että olen perillä? Mitä olen tavoitellut koko tämän ajan kun olen ollut huonomassa kunnossa? Se ei ole ollut lopun odottamista vaan jotain aivan muuta...

Elämäni ymmärämistä, tilanteeni selkeytymistä, jotta voin jatkaa siitä eteenpäin. Mutta minne?
Kohti hetkeä, jolloin saisin selville miten? Tiedän mitä haluan ja se on elää. Päämääräni on olla vielä joinain hetkenä ilman kaikkia noita kysymyksiä. Perillä ollessani voisin pysähtyä hetkeen ja tietää ensimmäistä kertaa elämässäni mitä seuraava hetki toisi tullessaan.



Tilanteen muututtua jälleen huonommaksi ja epätoivon vallatessa, suuntasimme kohti Helsinkiä ja enemmänkin minuun kokonaisuutena suhtautuviin ammattilaille. Heidän erikoisosaaminen on neuropuolella ja kuten olen kertonut, selkäni ei ole ollut kenenkään ymmärrettävissä. Ei myöskään ne useat muut eri oireistot, joiden yhteneväisyys sen kanssa tuntuisi kaukaa haetulta.
Odotukseni siitä huolimatta oli korkealla, tiesin saavani rehellisen vastauksen, oli se sitten mikä tahansa hyvässä tai pahassa. Apuahan me lähdimme eniten hakemaan, mitä tahansa jotta tähän tilanteeseen saataisiin tasapaino. Luulin tietäväni mitä minua perillä odottaa, mutten oikeasti tiennytkään.


Kädenpuristuksen perusteella huomasin, se oli vahva. Olin taas hyvissä käsissä, tiedän epävarmasta otteesta paljon enemmän.
Pitkien tutkimuksien ja tilanteen kartoittamisen jälkeen katsoimme toisiamme syvässä hiljaisuudessa. Yritin hymyillä, vaikka tunsin sen katseen, sen olen nähnyt useasti aina ennenkuin asiat ovat muuttunueet huonompaan. Katse päättyi huokaisuun, kuten oletinkin. Hän kertoi voivansa vastata kaikkiin kysymyksiini ja lisäsi sanomansa perään sanan, valitettavasti. Hymyni hälveni kasvoilta. Valitettavasti ne vastaukset eivät ole niitä mitä olin en olisi halunnut edes odottaa ja vaihtoehdot suhtautua tai jatkaa eteenpäin ovat toisenlaiset. Vääränlaiset.



Selkäytimeni ja rangan tilanteelle, mutta myös sisäelimienkin ongelmille, pahimmille kivuilleni ja halvausoireistoille on löytynyt nimi. Yhteinen selitys, syy. Miten sen nyt ajattelisi, en tiedä.
Koska hoidossani tapahtuneiden virheiden aiheuttamana olen uuden diagnoosini kanssa vaikeasti ja vakavasti sairas, entistäkin enemmän ja harvinaisemmin. Harvinaisesti, sillä eihän tälläisiä virheitä saisi tapahtua, mutta miksi se tapahtui juuri minun kohdallani?
Koko hoitoni selvisi nyt olleen pelkkää yhtä suurta virhettä. Niistä monista tehdyistä virheistä tuli yhtä, joilla oli todella pahat seuraukset. Asia mitä en koskaan pysty antamaan anteeksi, asia mitä en koskaan pysty täysin hyväksymään.
Koska nyt minä olen yksin sitä pelkkää virhettä, ne kulkevat minun elämässäni loppuun saakka. Itselleni yritän antaa anteeksi, olen tehnyt kaikkeni tässä taistelussa.


Tämä yhdessä Eddyn kanssa on mahdoton yhtälö, pelkästään selviytymistä, ei mitään toiveita tulevassa mitä voisi tai saisi tällähetkellä elättää. Ei tule olemaan ratkaisua hoidossa tai parannusta. Hoitoni on ja tulee olemaan eläämääni kannattelevaa, hetkessä elämistä. Operaatiotani muutetaan, koska minun kohdallani mikään ei voi muuttaa tätä näin huonosta huonompaan, ei ole mitään menetettävää.

"hän ei kävele koskaan
se vain unissa onnistuu
mutta tärkeämpää onkin
hänessä kaikki se muu

Hän ilman jalkoja juoksee
hän nauttii ja iloitsee
enemmän kuin moni niistä
jotka oikeasti kävelee"
Johanna Kurkela





Kun minulle vielä varmistettiin, että varmasti ymmärrän tämän hetken oikein.
Joudun päättämään yhden osan taistelusta tähän hetkeen,

 olen perillä. 


keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Elämäni pyörätuolissa.


"Elinvoima ei ilmene pelkästään sinnikkyytenä vaan myös kykynä aloittaa kaikki alusta."



Tilanteeni alkoi vaatimaan pyöriksen käyttöä, mutta yritin ensin taistella sitä vastaan. Mikä oli suuri virhe jälkeenpäin mietittynä. Oli virhe yrittää sopeutua ajan kanssa. En nimittäin tiennyt, että jonain päivänä olisin kokonaan sen varassa. Ja se päivä oli seuraava. Seuraava tuosta kuvasta. 

Se syy olikin ja on edelleen selkäni, ei jalkani mitä ollaan leikeltu liian monta kertaa, epäonnistuen.
Makasin keltaisessa talossa sen perjantai illan sietämättömissä kivuissa. Tehtiin tutkimuksia ja seurattiin vointiani, oireet pahenivat yötä vasten. Samainen testi oli onnistunut aiemmin, tehtiinhän sitä varmuuden vuoksi muutaman tunnin välein niin miksei olisi onnistunut nytkin, vetää nilkkoja ja polvia koukkuun. Mitään ei tapahtunut, jalkani eivät hievahtaneetkaan sängyllä. Koko elämäni muuttui. Olin valmis taistelemaan. 

Yrityksistä, niin hyvistä kuin huonoista huolimatta en enää kävele. Elän tässä ja nyt, enkä käytä aikaani enää miettien mitä olisi voinut tehdä toisin ja miksi minulle kävi näin. Mutta myönnän, on hetkiä jolloin ikävöin kävelemistä, haluaisin muistaa miltä se tuntuu. 
Jaloissani ei ole eloa, on niissä jatkuvasti kuitenkin kipuja. Vaikka ne ovat sietämättömiä, suurimmat ongelmat ovat jotain aivan toisenlaisia. Selkä on todella suuressa osassa meidän kehoa, siellä on paljon ja tärkeimpiä hermoja, se kannattelee ja pitää kasassa sisuksia. Minun kohdalla kaikki mikä voi olla on pielessä, niiden korjaaminen on tyhmä riskinotto mikä joudutaan nyt ottamaan taistelun kannalta.

Mutta ensikohtaaminen pyöriksen kanssa, sen jälkeen kun siitä tuli se koko elämäni. Olin ne kolme pitkää viikkoa sängyssä, koitti päivä jolloin neljän hoitajan avustuksella nousin ensin sängyn reunalle, siitä muutaman päivän kuluttua tuoliin saakka. Istuin tuettuna, muutaman minuutin itkien ja huutaen kivuista, yksi hoitajista laittoi lääkkeitä ja minä taistelin kunnes käskettiin luovuttamaan. Olin yksinkertaisesti sanottuna liian kipeä edes istumaan.
Kesän jälkeen kun pystyin istumaan puoli tuntia ilman kipulääkkeitä ja tukea, itkin pelkästään onnesta. Kesän jälkeen pystyin liikkumaan itse pyöriksellä paikasta toiseen. Olin vapaa. 
Siitä huolimatta, täysin toisten ihmisen avun armoilla, pelkästään selviytyäkseni. Ristiriita, mutta siitä muodostui elämäni. Aloin muistuttamaan itselleni, se ei muuta sitä kuka minä olen. Voin itse vaikuttaa miten sen asian otan, ahdistunko vai koenko mahdollisuutena päästä vaikka siitä sängystä ylös? 

Kun kelailin käytävillä harjoitellessani fyssareiden kanssa, harjoittelin myös kaikkien ihmisten katseiden hyväksymistä. Hänen tärkein neuvo oli, että hymyile jokaiselle joka jää katsomaan pidempään, se katsova huomaa sinun elävän siitä huolimatta, että istut siinä. Ja minä tein niin, hymyilin jokaiselle ja näytin kestäväni erilaisuuden. Vaikka raskasta se ensin oli, siitä tulikin ajan kanssa osa minua ja todella tärkeä voimavara. Toki ihmiset tulevat avoimesti juttelemaan kanssani ja saavat tullakkin, se on vain eriasia mitä kysytään. Niistä kysymyksistä kirjoitan joskus enemmän..




En häpeä sitä, että olen vammainen kaikkien muiden silmissä. Pyörätuoli on minulle nyt kuin tietty ominaispiirre. Minulle valitellaan useasti kun en pysty kävelemään, olemaan kuten muut. Aivan kuin elämäni ei olisi elämisen arvoista nyt? Joudun perustelemaan miksi en koe asiaa niin. 

Olen taistellut pystyäkseni edes istumaan pyörätuolissani, se on minulle osa tätä mahdollisuutta. Elämää. 

Se, että miten helppoa elämä siinä on onkin asia erikseen. Muttei sille voi mitään, on asioita mihin ei voi vaikuttaa. Paitsi, että voi jos todella haluaa.
 Minä olen yksi vammaisten nuorten äänenä, taistelemassa meidän yhdenvertaisuuden puolesta. Osoittamassa, että elämä jatkuu, ellei fyysisesti niin ainakin asenteella!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Hyvä ajatus sisällä mun pääni kun elämä on suuttunut.



Tämä on sinulle isä,

On tasan kahdeksan vuotta siitä kun lähdit. Tulin koulusta kotiin, olin surullinen kuinka joidenkin kanssa oli tullut taas erimielisyyksiä. Juuri sinusta. He eivät pitäneet erilaisuudestasi, he eivät myöskään tienneet sinun olevan kipeä vaan näkivät sinut jonain aivan muuna. Minä tiesin, minä näin sen, mutta peitit sen hyvin suojellaksesi minua kaikelta. Peitit sen myös äidiltä, hän ei tiennyt miksi oikeasti lopetit työsi muutamaa viikkoa aikaisemmin ja turhautui, halusi erota. Olit aina kiukkuinen, koska sinuun sattui, nyt ymmärrän sen. Nyt myös ymmärrän miksi edellisenä päivänä halasit minua ja kerroit kuinka rakastat, minä hämmästyin niin etten osannut sanoa mitään. Ethän juurikaan koskaan osoittanut tunteitasi. Sitä hetkeä en koskaan unohda, olin turvassa kaikelta sylissäsi.


Näin pihallamme ambulansseja. Pelkäsin kun seuraavaksi näin sinun kasvosi ja olit todella huonossa kunnossa. En ollut koskaan nähnyt ketään ihmistä niin kovissa kivuissa. Et jaksanut sanoa mitään, katsoit minua hymyillen ja minä käänsin katseeni pois ettet näkisi kyyneleitäni. Yritit antaa kättäsi, mutta minä vain seisoin siinä. En pystynyt liikkumaan pelon vallatessa koko kehoani. Katsoin ikkunasta kun lähdit, jäin yksin seisomaan siihen keittiöön enkä tiennyt mitä tehdä. Kävin istumaan lattialle ja istuin siinä useita tunteja ennenkuin äiti palasi kotiin, ilman sinua.

Äiti kertoi, että kaikki järjestyy. Silloin olin niin tyhmä, että uskoin sen. Kävin omaan sänkyyni ja äiti soitti vielä kysyäkseen onko sinulla siellä kaikki hyvin, saimme kuulla, että pääsisit pian kotiin. Hymyilin, se oli juuri mitä halusin kuulla. Puolen tunnin päästä heräsin äidin puhelimen soittoääneen, en koskaan ennen ole siihen herännyt, mutta nyt vaisto huolehti tapahtuneesta. Nousin sängystä katsoakseni oletko jo kotona, mutta äidin huutaessa puhelimeen miten muka sinut löydettiin sängyltä elottomana, mitenniin ei enää saatu pelastettua? Kuullessani nuo sanat purskahdin itkuun ja rojahdin lattialle, jalkani pettivät altani ja huusin. Huusin apua, tuntui kuin olisin jäänyt tänne yksin. Vasta hetki sitten sanottiin, että kaikki on hyvin, miksi kävi näin?

Sitä en unohda koskaan. Sitä painostavaa tunnetta sydämessä siitä, että miksi en sanonut kuinka sinua rakastan tapahtui ikinä mitä tahansa. Miksi en pitänyt sinua kädestä ja saattanut pihalle? Se olisi ollut vähintä mitä olisin voinut tehdä eteesi. Sitä en voi tänäänkään voi antaa itselleni anteeksi.
Tiedäthän, että olet minulle yhä aika isä ja rakkain? Sitä ei muuta mikään, koskaan.




Minulle kerrottiin, että sinun sydämesi oli särkynyt. Eikä mitään oltaisi voitu tehdä hyväksesi enää, olitkin ollut sairas jo kauan.
Jäin jatkamaan täällä ilman sinua. En uskonut, että olit poissa, odotin sinua kotiin viikkoja. Jokainen pihaan tullut auto, ovikello sai minut piristymään hetkeksi, kunnes koitti hautajaiset. Seisoessani yksin kirkon portailla kukka-asetelma sylissä mustissa vaatteissa, aloin ymmärtämään, et enää palaa kotiin. Minulla ei ole isää, minun perheeni on hajonnut.

Usea vuosi meni hyväksymiseen, aloin pärjäämään täällä. Silti olin katkera, miksi jätit minut?
Kun minun kuntoni huononi ja jouduimme selvittämään tarkemmin kaiken sinusta, ne mistä et koskaan kertonut. Oireistasi ja kaikista kivuistasi.
Tuli selvyys, minä kannan samaa sairautta. Tunsin sen saman kivun kun sinä päivänä menettäessäni sinut. Katkeruus hävisi, jouduin hyväksymään kaiken uudelleen. Olen jo nähnyt omin silmin miltä se näyttää kun häviää taistelun, mutta näytit miten se kuuluu taistella. Enkä pelkästään minä vaan myös äiti, hän tietää minkälainen taistelu meillä on edessä.

Mutta kiitos kun taistelit niinkin pitkään ja opetit, että niinä vaikeina ja viimeisinä hetkenä voi hymyillä. Se on asia mikä sinusta muistuttaa päivittäin, hymyilen vaikkei sille aina ole aihetta. Koska sellainen olen, sen olen perinyt sinulta. Kiitos kun kasvatit minusta vahvan. Ja anteeksi, etten koskaan ehtinyt kiittänyt siitä sinua.

Sinä tietäisit varmasti tarkalleen miltä minusta tuntuu juuri nyt, miltä kipuni tuntuu. Miltä tuntuu kun on kehon armoilla. En syytä sinua siitä, että periytit tämän minulle. Olen kiitollinen, että annoit tämänkin elämän. Se elämä on kasvattanut minut kun sinä et enää ollut täällä.


Pystyin käymään sairaalassa ollessani haudallasi ensimmäisen kerran viime kesänä, koin olevani valmis. Olisin halunnut tulla tänään, mutten pystynyt. Kerään voimiani.


Tänään, päivälleen kahdeksan vuotta sitten. 
Nukuthan hyvin, isä? Kyllä minä pärjään täällä, älä huoli.


tiistai 1. maaliskuuta 2016

Minun uusi supersankari.


Synkkyydestä matkasimme valoon tai siltä se tuntui kirjaimellisesti. Matkamme määränpäässä oli keväinen auringonpaiste, Helsinki ja tutuksi tullut harmaa valtakunta. Myös pilkahdus toivoa, joka vaihtui johonkin aivan muuhun mitä me uskalsimme odottaa. Meillä tarkoitan kaikkia hoitooni osallistuvia ammattilaisia.

Minua vain ei saanut aamulla hymyilemään mikään ennen uuden ammattilaisen tapaamista, jännitin ensimmäisen kerran niin kovin. Tiedän syyn, minun oli nyt myönnettävä tilanteeni ja hyväksyttävä se minkä jo tiesinkin, vaihtoehdot ovat vähissä. Kuunneltava kuinka on hyödytöntä murehtia, mitään kun ei enää voi tehdä. Minun ja meidän oli myönnettävä, en enää pärjää näiden kipujen kanssa, eikä kestä kehonikaan. En tiennyt miksi, mutta tunsin oloni luovuttajaksi ja pyyhin kyyneleitä käydessämme läpi piirrosta kivuista.


Oli yleisimpien löydösten ja ongelmien perusteella väriteltävä tuo kuva. Tässä on teille kiputilanteeni mikä ei muutu päivittäin, tuon lisäksi on erikseen vielä ne hermoista peräisin tulevat, ne on kaikkialla kehossa. Punainen kuvastaa kipujani, mitä tummempana, sitä kovempana ja vihreä puutuneisuutta/tunnottomuutta. Eikä keretty värittämään edes kunnolla jalkoja punaisella. Henkilökohtaista, mutta tiedätte nyt mitä käyn läpi.


Ovesta sisään kelaillessani huomasin, että tämä ammattilainen on perehtynyt minun tapaukseen ja kysyi juuri ne oikeat kysymykset. Oli vaikeaa jättää se hymy hetkeksi ja myöntää kuinka minun pitäisi vain selviytyä, mutta nyt se ei ole niin helppoa. Mutta se vaikeus hälveni pelkästään hänen olemuksesta, siitä mistä välittyi minulle määrätietoisuus ja vilpitön halu auttaa. Hän pysähtyi katsomaan minua ja hymyili puolestani, on vain tehtävä kaikki mitä vuokseni on tehtävissä ja se on tehdä olemisestani helpompaa. Mitä itse toivon? Mikä on minun mielipiteeni siihen, että muutetaan vahvuuksia jo vielä kun ei ole liian myöhäistä? 
Kaikkiin minun esittämiin vastakysymyksiin sain vastaukset perusteluineen ja pyyhin kyyneleitäni sanoessani kiitos.

Tunnin aika venähti reiluun kahteen. Mutta nyt ollaan siirrytty eteenpäin hoidossani ja tehty ratkaisut, minun parhaakseni.

Oven sulkeuduttua pyyhin ne viimeisetkin kyyneleet. Ne kyyneleet oli kiitollisuudesta, siitä, että minun ei tarvitse kärsiä. Yritän ajatella tämän niin, vaikka se vielä vaatii totuttelemista.