keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Joko ollaan äärirajoilla?


Päiväni oli täynnä ajanvarauksia ympäri Helsinkiä jo heti maanantaina. Neljä reissua viikossa, eli tuhansia kilometrejä autossa.

Oli kuvaus, vastaanottoja eri asiantuntijoille ja kokonaisuuden kokoamista. Osaan jo reittien kadut paremmin kuin kotikaupunkini, ei tarvita enää navigaattoria. Myös kaikkien sairaaloidenkin odotusaulat ovat nähty useaan kertaan.



"Vaikkei sua neuvoisi muut,
parhaimman reitin sä tunnet kyllä,
vaisto kertoo lähemmäs tuut,
kohta aivan, kohta löytyy tie"


Tälläkertaa olin oikeasti iloinen etenkin siitä, että pääsin tapaamaan näin nopeasti kättäni hoitavan. Nauroimme, että ikävä on liian lievä ilmaisu, sillä tarvitsen häntä nyt enemmän kuin koskaan. Ja hän huomasi kuinka asiat ovat muuttuneet, enää ei ole aikaa sanoa ettei mitään voi tehdä. Kaikki mitä ei kannattaisi edes ääneen sanoa on nyt sanottu. Minä sanoin, että olen valmis antamaan koko elämäni ja ottamaan sen riskin minkä se vaatii. Hetken hiljaisuuden jälkeen muistin oven ulkopuolella istuvan äidin, tullessamme yhdessä huoneesta ulos ilmeet oli vakavampia. En sanonut sanaakaan odottaessani kuvausta. Halusin tehdä tämän päätöksen itse sen perusteella.


Ei siellä kädessä sitten ole mitään ehjää, ei edes ne luisetkaan rakenteet. Ei mitään mitä korjata joten pitää rakentaa. Luita oli siirtynyt päällekkäin, raot niiden välissä oli useita senttejä normaalin millimetrin sijaan ja niveletkään ei olleet sen näköisiä kuin pitäisi. Kädessä näkyi useita ruhjeita ja sisäpuolella vuotoa, eli haavoista tuleva vuoto menee osa väärään suuntaan. Vasen oli täysin peilikuva, sen pitäisi vielä kestää hetki.


Kaiken tuon kuultuani olin varmempi päätöksestäni. Myös hoitava katsoi minua varmistaakseen miksi? Mutta vastasi itse kysymykseensä. Ei minulla oikeasti ole tässäkään mitään menetettävää.


"Tähdet hehkuu hetken kirkkaammin
entä jos ei tarvitsekaan löytää tietä
tie on tässä"


Mietin kotimatkalla päätöökseni vaikuttavia asioita.
Päätökseni kuitenkin tuli suoraan sydämestäni. En minä oikeasti tehnyt sitä minkään muun puolesta kuin sen, että olen valmis viemään tämän taistelun loppuun asti. Nyt olen vain risteyksessä odottamassa mitä seuraavaksi ja tiedän, että tämä päätös olisi joka tapauksessa tehtävä vielä.


Ja tämä oli vain yksi osuus sen päivän rankkuudesta. Niitä asioita mitä ei odottanut tänään vielä kohtaavansa on kohdattava. Tiedättekö mitä? En mieti sitä niin enää. Olen kiitollinen, että pääsen kokemaan ne. Se tekee tästä juuri minun elämän, voin hymyillä huonoina päivinä muiden ongelmille miten ulkona vaikkapa sataa.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Fani kaikkien silmissä nyt.


Cheekin jäähallikeikka ja eilen oli se päivä mitä olin yli puoli vuotta odottanut. Opetellut ulkoa kaikki biisit, valmistautunut henkisesti pitämään tämän yhden illan hauskaa oli tilanne mikä hyvänsä. Sisimmissänihän olen tykästynyt kyseiseen artistiin biisien tuomien sanoituksien vuoksi, etenkin jippikayjei sai tsemppaamaan minut niin monta kertaa eteenpäin elämässä. Kuuntelin sitä leikkausten jälkeen, kuuntelin sitä fyssan kanssa treenatessa, kuuntelin sitä silloin teholla kun pidettiin sydänkäyrää yllä. Eniten kuuntelen sitä niinä päivinä kun olen kivuissa, se auttaa taistelemaan.
En kuitenkaan ylistä pelkkää kappaletta vaan myös Jarea. Siksi olin aivan haltioissani kun kuulin pääseväni paikanpäälle ja vielä enemmin innoissan tapaamisesta.


* on fanittanut Cheekiä tämän uran alusta lähtien ja kertoo osaavansa kaikki uuden Alpha Omega -albumin biisien sanat ulkoa. (Paikallisen lehden kirjoittama ja kuvaamana)



Pääsin kutsuvierasovista sisään ja loputtomien jonojen ohi, pelkästään se oli jo kokemus. Sisälle päästyämme kerrottiin etten pääse tapaamiseen, ei tiedetty minun olevan pyöriksessä ja siksi se ei käy. Petyin aivan valtavasti, mutta olin valmis jättämään asian siihen. Pyyhin kyyneleitä kun meitä ohjattiin paikoillemme. Takanani tulevat ihmiset näkivät ja kuulivat tapahtuneen, he alkoivat taistelemaan puolestani ja puhumaan syrjinnästä.
Sitten toimittaja halusikin kuvata ja kysellä juttua varten. Mietin, että no minusta ei saa ainakaan innokasta kiljuvaa fania, mutta katsoessani netistä tuon ja verratessani muihin purskahdin nauruun. Minusta tehtiin innokkain fanittaja tuon haastattelun perusteella, mutta kaikki sanomani oli kylläkin totta. Sitten havahduin itsekkin, ehkä tosiaan olen tullut sellaiseksi vuosien kuluessa.
Kun pääsimme viimein paikallemme, kohtasimme jälleen yhden pettymyksen. Alkuperäiset paikat oli muutettu hallin toiseen päähän, kulmaan missä edessä istuvien takaa ei pyöriksestä näe lavalle juurikaan. Mutta jos joku seisoisi niin ei näkisi ollenkaan. Siksi pyyhin vielä siellä muutaman kyyneleen ennen alkua, mutta manageriksi esittäytyvä ihminen tuli kertomaan pahoittelunsa ja sen, että pääsen kahdenkeskeiseen tapaamiseen, he lupaavat järjestää sen sellaisessa paikassa jossa minun olemassaolo ei häiritse ketään niinkuin täällä kaupungissa. Toivottiin, että voisin nauttia keikasta ja sitä minäkin toivoin.



Ankara aloitti illan. Mutta vielä silloin katsomossa oli rauhallista ja käytiin kertomassa kaikille, että seisoa ei saa. Pääsin fiilikseen. Oikeastaan käsitykseni tuosta artistista muuttui, hän saa kun saakin yleisön mukaansa ja on todella mukaansa tempaiseva esiintyjänä.


Vuorossa oli se hetki mitä olin odottanut eniten ja kauan, nähdä Cheekin tulevan lavalle. Unelmani murskaantui.
Edessä olevat naiset nousivat seisomaan ja heiluivat edessäni niin etten nähnyt enää mitään. Heidän käytös oli todella törkeää kun huomautimme, että voisitteko istua, kukaan muu ei näe. Vastaus oli niin loukkaava, että purskahdin itkuun. Hän ei välittänyt vaan jatkoi tanssimistaan. Yksi näki tilanteen ja lähti hakemaan pikaisesti järkkäreitä paikalle, heidänkään komentaminen ei tehonnut vaan vastauksena oli se vakio, me ollaan maksettu tästä. Niin olin minäkin. Kuin kostoksi koko keikan ajan hän huitoi niin, että meinasin saada osumia useasti ja sitten viimeisten biisien aikana kuulin taas satuttavia sanoja. Hymyni mitä yritin pitää etsiessäni positiivisia asioita alkoi hyytymään ja pyyhin kyyneleitä jälleen. Tälläkertaa halusin pois. Vieressämme oleva englantia puhuva valoista vastaava mies näki kuinka olin laittamassa takkia, hän otti yhteyden lavan taakse ja pyysi meitä odottamaan loppuun. Jäin ja näin kuinka Cheek etsi katseellaan minua ylhäältä löytäen ja hetken kiinnitäen huomioni. Hän oli kuullut kaikesta mitä oli tapahtunut.


Odotimme kun viimeisen biisin jälkeen minulle tuotiin fanituotepakettia ja pahoiteltiin kaikesta. Muut katsomossamme olevat harmittelivat puolestani ja auttoivat häätämään ihmisiä edestäni, jotta pääsen ulos hallilta. Annoin tietoni jos joku joskus olisikin ottanut yhteyttä, en siis koskaan olettanut sen tapahtuvan.

Nyt asia on edennyt jo niin pitkälle, että minulle todella korvataan tapahtunut ja päiväni pelastui.


Mutta jos niitä positiivisia asoita etsitään niin kyllä Cheek panostaa keikkoihinsa ja se fiiliksen tunsi vaikkei mitään nähnytkään. Lauloin mukana ja tänään ääni on ollut vähän hiljaisempi. Olenkin tässä vain yrittänyt selvitä eilisestä. Ei minusta enää tuollaisissa ole käymään, en kestä näitä jälkiseuraamuksia.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Valtava pettymys.


Muistatko kun minun käteni piti leikkauksella korjata viime syksynä, mutta se ei onnistunut? Olin liian särkynyt.
Käteni toiminta jäi alle sentistä kiinni, mutta kiinnityksien pitäisi kestää senverran kun kättä käytän. Eli asetettiin tiukkoja rajoituksia, en saisi juurikaan käyttää sormia tai liikutella rannettani. Jos jotain tapahtuu, sitten tiedetään, että on ongelma. Kun ei ole mitään mitä korjata, kaikki on niin hajonnutta.


Eilen illalla ranteeni lähti paikaltaan, eikä ollut ensimmäinen kerta tuenkaan kanssa. Nyt ei pelkästään nivelet vaan kaikki mitä siellä sisällä on eli luut mukaanlukien. Iho antoi periksi ja aiemmat leikkauksista tulleet haavat alkoivat vuotamaan. Paikalleen kiskaistessa näimme omin silmin kuinka nyt repesi jotain, ranne antoi periksi ja jäi roikkumaan kyynärpäästä holtittomana. Ei kuulunut pamausta ja asento ei enää palannut normaaliksi. Tein kaikkeni, jotta pystyisin liikuttamaan rannettani tai edes sormia, mutta ei. Mitään ei tapahtunut. Vaikka annoin aikaa, ei muutosta.

Kovissa kivuissa ja itkunsekaisena yritin saada hoitavaa kiinni. Sain kuin sainkin hänet puhelimen päähän ja tilanteen kertomisen jälkeen sain tietää myös mitä on tapahtunut. Sen mitä en ymmärtänyt. Tämä on se hetki mitä tiesimme odottaa.
En ole enää liian särkynyt vaan täysin särkynyt. Ne ovat nyt irronneet hermotuksia myöten.
Ensiviikkoon on vielä aikaa, vasta silloin pääsen vastaanotolle Helsinkiin. Joudun vain katsomaan kättäni ja antaa sen olla. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole.



Harvoin luette minun sanovan, että henkisesti on vaikea olla. Tänään on sellainen päivä. En vain tiedä kuinka kuvailisin millään sanoilla tunteitani, on liian helppoa sanoa, että olen väsynyt sairastamaan ja pelkäämään kuinka kauan kestän tai kehoni kestää nämä kipuni. Kyllä, minä voin kuolla siihen. Useamman kohtauksen jälkeen yritin muistuttaa, että olen päättänyt taistella ja kun huomasin kuinka asenteeni oli tänään heikoilla, päätin kysyä tukea ystävältä. Se ystävä totesi, että ei halua kuunnella, hän ei pysty kulkemaan enää vierelläni, koska ei jaksa enää. Tunsin oloni säälittäväksi kuinka itkin yksin läppärini sylissä, että haluaisin vähäisempiä ongelmia kuin miettiä mitä leikataan ja missä järjestyksessä, jotta jäisin henkiin kaikista. Haluaisin yhden päivän, jolloin olisin joku muu kuin vaikeasti ja vakavasti sairas. Tiedän sen olevan mahdottomuus ja tiedän, että olen valinnut taistella. Tänään vaan oli huono päivä. Niinkuin kaikki ne 365 päivää vuodessa. 


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Pulkkailua minun tyylillä.


Asia mistä en suostu luopumaan tilanteeni muututtua jälleen huonompaan, ilosta. Hauskanpidolle oli aihetta viikon tapahtumien vuoksi, paljon mietittävää ja murehdittavaa. Kuten totesin äidille hänen miettiessä mikä saa minut hymyilemään, joskus on otettava riskejä ja kaiken tämän jälkeen mitä olen kuullut elämästäni, minä saan ja voin nyt ottaa niitä.

Ainoa asia mikä edelleen tuottaa minulle aitoa iloa on hevoset, niiden pelkkä läsnäolokin riittää tuomaan paremman mielen ja unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Melkein meidän kotipihassa seisoo poni, jonka kanssa olen kasvanut ja opettanut ratsuksi ihan itse, joten tiedän, että voin tehdä sen kanssa mitä tahansa.

Jokavuotinen perinne on ollut, että lumen tultua maahan päästään pulkkailemaan. Ei laskemaan mäkeä vaan me valjastetaan se pulkka laitetaan ponin perään.


En tiedä kumpi innostui enemmän, poni vai minä?





Sen tiedän, että nauroin koko sen ajan ja vaikka mentiin vain pieni hetki, näin miten meille kaikille riitti se. Olimme löytäneet tavan, jolla voimme pitää hauskaa Veen kanssa vaikken sinne selkään pääsekkään. Olimme myös löytäneet tavan miten saada minut jälleen hymyilemään.
Vaikka itkuhan niistä kivuista sitten pääsi lopulta, olin henkisesti valmiimpi kohtaamaan ne. Pääsin hetkeksi unohtamaan ne. 

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Miksi minä?


Tiesin, että maanantaisesta matkastani tulee vaikea niin fyysisesti kuin henkisesti ja olin oikeassa. Tapasin Eddyni asiantuntijan, hän kutsui vastaanotolle selkeyttääkseen sairauden tilannetta minussa ja tutkimuksissa selvinneitä asioita. Oli aika kohdata jälleen tosiasiat, myös sellaiset mitä on mielessään vältellyt, mutta pohtinut päivittäin vastauksia kysymyksiin. 


Valkotakkini on ihanin persoona minkä olen koskaan tavannut, aina yhtä iloinen. Mutta huoneeseen tultuani huomasin vakavan ilmeen kasvoilla ja myös minun hymy hälveni kasvoilta. Huolestuin. 


"Sinun IV tyyppisikin on muutettava tänään vakava- ja vaikea-asteiseksi. Olen pahoillani..."
"Sinun elämälläsi on toivottavasti vielä vuosia, mutta en käyttäisi enempää kuin kahden käden sormia laskemiseen. "
"Siksi sinun on aika ottaa nyt vastuu hoidoistasi. Sinä et enää taistele niistä vaan päätät mitä tehdään."


Katsoin häntä pitkään hiljaa ja kysyin, saanko olla surullinen, mutta myös helpottunut? Tiesimme jo diagnoosin saatuani, että tämä päivä tulee eteen, en vain tiennyt sen tulevan jo nyt. Jouduin kohtaamaan sen mitä näin nuorena ei kukaan haluaisi, siitä kun lähden täältä. Helpottunut siksi, että minun toiveitani hoidossa kuunnellaan nyt, etenkin kipujen kanssa. Enää ei rajoiteltaisi vaan tehdään olostani parempi.

"Taistele yhä, vielä kovemmin. Tiedän, ettet olisi siinä nytkään ilman periksiantamattomuuttasi."

Nostin katseen ylös maasta ja hymyilin. Niin taistelen.


Menee päiviä, ellei viikkoja käsitellessäni kaikkea tätä mitä ympärilläni tapahtuu. Muutoksia ja tapahtuvia asioita, leikkaussuunnitteluita ja hoitooni liittyviä palavereita. Vielä se itku tulee kun lukee kaiken mustaa valkoiselta, vielä en ole valmis siihen, vain nuo sanat kaikuvat päässäni.

torstai 7. tammikuuta 2016

-32 astetta.


Aamuyöllä katson kelloa, puoli neljä ja jouduin toppautumaan vaatteisiin, uskottelin samalla itselleni selviytyväni Helsinkiin saakka kylmyyden pahentamien kipujen kanssa. Kun hetkeä myöhemmin avasin puhelimen huomasin sosiaalisista medioista, että pakkasta on ja talvi yllätti Suomen. Naurahdin, ei tarvitsisi katsoa pakkasmittaria enää, mutta katsoin kuitenkin, -32 astetta. Naurahdin uudelleen, minun murheista pakkanen olisi tänään pienin. 


Matkustin pakkasessa Helsinkiin, en päässyt sitä karkuun sielläkään. Olin odottanut tätä päivää, vaikka tiesin ettei se tulisi olemaan helppo. Tapaisin uuden valkotakkisen, joka ottaisi minun tapauksen hoitaakseen. Tiesin, että hän on parhaimmistoa ja mitä ikinä joutuisinkaan kuulemaan, tekisin sen aivan hiljaa.


Synkän hiljaisuuden jälkeen odotettiin minun sanovan jotain. Mutta en löytänyt sanoja, en tiennyt olisiko pitänyt kiittää vai kertoa miltä minusta tuntui. Kuuntelin kuinka toisten tekemät virheet ovat tuhoamassa elämäni lisäksi kehoani lisää. Kuuntelin kuinka suunnitelmat muuttuivat jälleen ja painajaiseni ovat käymässä toteen. Sitten avasin suuni ja kiitin. Se kiitollisuus oli päällimäisin tunteeni sittenkin, taisteluni hoidosta on päättynyt ja olen nyt turvassa.
Vasta myöhemmin iltapäivällä kipujen tullessa sietämättömiksi, tunteet vaihtuivat pelonsekaisiksi. Edessäni tulee olemaan helvetillinen taistelu, enkä vähättele kun sanon, että mahdottomalta tuntuva sellainen. Kyyneleet jäätyivät kasvoilleni sairaalan pihassa, olin valmis menemään takaisin sisälle sanomaan ettei minusta olekkaan tähän. Joku minussa sai katsomaan taakseni ja yksi uusista hoitajistani tuli katsomaan miksi itken. Hän näki ikkunasta, eikä voinut jättää huomioimatta sen jälkeen mitä oli puhuttu. Hetken juteltuamme huomasin, että minusta todellakin välitetään täällä ja halutaan auttaa. Muistin jälleen miksi olin siinä, minua ei koskaan olla kohdeltu ihmisenä.

Matkustamista tulee nyt tuhansia kilometrejä viikossa, on tutkimuksia ja eri alan asiantuntijoiden tapaamista kokonaisuuden kokoamista varten. Saan nyt muutaman päivän hengähtämiseen kotona, maanantaina aloitetaan. Tiedän varautua pahimpaan, tiedän, että siitä matkasta tulee vaikein henkisesti. Sinä päivänä unohdetaan kuka minä olen ja katsotaan mikä minä olen, vakavasti sairas.



Sain kun sainkin apua ja kipuni siedettäviksi kotiin päästyäni. Toiset valittelivat edelleen pakkasesta ja siitä kuinka kylmyys on vain pukeutumiskysymys. Minulla se ei ole siitä kiinni, kylmyyttä vastaan joudun syömään omaa lääkitystä ja pukeutumaan sillä perusteella, että en pysty liikkumaan lämmön tuottamiseksi. Minun elimistöni voi pettää jo parin miinusasteen puolella jos joku suoni päättää katketa hauraudestaan. 
Mutta totesin avustajalleni, että nyt mennään, hän katsoi hetken aikaa kuin hullua kysyen olenko tosissani. Otanko turhia riskejä? Otan. Tiesin, että se saisi minut unohtamaan hetkeksi kaikki murheet ja voisin löytää jotain aihetta iloon.



Hymyilin koko sen ajan kun olimme ulkona vaikka sattui ja teki pahaa. Lumi, aurinko ja pakkanen. Minä sain päättää ja tehdä jotain mikä on kiellettyä.


Mutta se tunne minkä siitä sain, vapaus. (Ne paleltumat mitkä sitten sain kostoksi olikin tunne erikseen mainittavissa). 

maanantai 4. tammikuuta 2016

Pantteri.


Tiedättehän jo mistä parhaat pantterit tulevat? Meiltäpäin. Joten hymyilytti kun uusi tuolini on Pantheran merkkinen, miksi en nimeäisi sitä Pantteriksi?

Vanhan pyörikseni käydessä epäsopivaksi käyttööni pitää alkaa suunnitella uutta. Se on ensimmäinen tuolini ja hankkiessamme sitä vuosi sitten olin aika vaatimaton sekä tietämätön ominaisuuksista mitä tarvitsen siltä päivittäisessä elämässä. Osaamaton ylipäätään käyttäessäkin.
Nyt vuodessa toiminakykyni vaatii kevyimmän mahdollisimman vaihtoehdon mitä löytyy. Käyttäessä olen kehittynyt ammattilaistenkin mukaan huomattavasti, eli tasapainoni on alkanut toimimaan, mutta kädet ja selkä ei kestä yhtään voimaa vaativaa kelaamista.

Kun aloimme keskustelemaan uudesta, varastossa olikin yksi minun tarpeitani ja toiveitani aikalailla hyvin vastaava yksilö. Sain sen nyt pariksi viikoksi käyttöön, mutta jo parin päivän perusteella voin sanoa tämän jäävän sinne saakka kunnes uusi on täällä. Siihen uuteen menee kuukausia, hankintaprosessiin kuuluu mittojen ottaminen ja valmistaminen niiden mukaan tehtaalla.


Pantterini on kiinteä rungoltaan ja aktiivipyöris. Painoa tällä yksilöllä on noin 8kg, verraten edelliseeni 13kg tämä on puolet kevyempi. Autoon kasatessa renkaat kun ottaa irti, saa sen todella kevyeen tilaan mahdutettua, mutta useampaan autoon mahtuu jo kokonaisenakin. Kelausvateissa on kumilla päällystys mikä olikin näissä pakkasissa paljon parempi, muutaman paleltumisen jälkeen huomasin, että alumiininen ei kohdallani toimi. Jalkalauta on kiinteä ja siinä on päällysteenä sellainen pinta mikä estää jalkojen liikkumisen pienen kallistuksen lisäksi. Sitten tärkeintä minulle on istuintyynyn osuus, sitä aluksi vaihdeltiin neljä kertaa erilaiseen ja vasta viimeinen vaihtoehdoista oli toimiva. Tuota kutsutaan rohoksi, se on ilmatäytteinen ja minulla on riksi saada painehaavoja, tämä estää ne. Ilma jakautuu tyynyn sisällä niin, että näyttää kuin istuisin pienten ilmapallojen päällä mitkä mukautuvat yläkroppani liikkeisiin pitäen tasapainoani.

Yleiseltä olemukseltaan pantteri on kuitenkin ketterä ja ominaisuuksiltaan hyvinkin juuri sellainen mitä pyörikseltäni tarvitsen nyt. Tämän kokeilun perusteella uskoisin, että olen valintani tehnyt. Jos automaailmassa puhutaan ferrarista, pyörismaailmassa tämä merkki vastaa kuulemma sitä. Eli ei huono valinta, ei todellakaan.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Kuulen sen minkä tahdon.

Kindness is a language

Tajusin äskettäin, että on yksi asia minkä kanssa olen oppinut elämään normaalisti ja päässyt ylitse melkein kaikista sen tuottamista ongelmista. Kaikista muista paitsi yhdestä ja tämä teksti tulee korjaamaan sen.
Tästäkin on jo tänään päivälleen kolme vuotta, mutta olen tietoisesti jättänyt asian kertomatta useille ja syystä. Tarvitsin aikaa käsitellä asiaa kokonaisvaltaisesti ja tämän ajan se näköjään tarvitsi. Tai sitten vain yksinkertaisesti tämä on tällähetkellä pienin murheistani.



Sekin päivä on jäänyt mieleeni tarkasti, muistan kaikki neuvottomat ihmiset ympärilläni ja kaikki ne tunteet mitä kävin läpi makaessani sairaalasängyllä, magneettiputkessa ja sähkökäyriä tutkiessa. En tiennyt yhtään mitä tapahtuu. Mikään hoito ei vain tehonnut ajankaan kuluessa ja vasta silloin aloin tosissani pelkäämään. Koitti pitkä ja ikuisesti kestävä hiljaisuus. Vasen korvani jää pysyvästi kuuroksi.
Lähdin vastaanotolta rauhallisesti, mutta purskahdin loputtomalta tuntuneeseen itkuun ensimmäisen kerran kun yritin soittaa isäpuoltani hakemaan sairaalasta, tietenkin pidin puhelinta väärällä korvalla. Silloin ymmärsin menetyksen. Mitkään apuvälineet tai ihmeet ei auta kohdallani, ainoastaan hyväksyminen.

Ensimmäiset kuukaudet olivat todella vaikeita. Jouduin opettelemaan uudelleen tapoja kuullakseni paremmin ja totuttamaan oikeaa korvaani meluun, sillä kaikki normaalitkin äänet korostuivat ikävästi toispuoleisesti. En kuullut puoliakaan ympäriltäni ja jouduin kysymään useita satoja kertoja päivässä, häh, mitä, minullekko puhut. Kertaakaan en turhautunut ja pikkuhiljaa aloinkin tottua elämään paremmin tässä äänimaailmassa. Unohdin yllättävän nopeasti miltä tuntuisi kuulla normaalisti.



Tänään, kolme vuotta myöhemmin olen tottunut elämään näin.
Kuulen oikealla korvalla normaalia tasoa paremmin ja ylipäätään arjessa todella harvoin tulee ongelmatilanteita. Ainoastaan herätyskellon kohdalla kuuloni on valikoiva. Toki joskus useasti päivän aikana joudun kysymään mitä, mutta niinhän me kaikki. Kun oikea korvani menee lukkoon niin etten kuule mitään niin okei, silloin minulla on ongelma. Silloin olen kokonaan omassa hiljaisuudessani.
Se mihin en vieläkään ole tottunut täysin on puhuminen, puhun todella hiljaisella äänellä kun luulen huutavani ja säikähdän ihan hysteerisesti kovia ääniä, eli sellaisia mitä normaalisti kuuleva ei hetkahda lainkaan. Siksi kovat äänet laukaisevat migreenikohtauksia useasti. Käytän myös aina kahta kuuloketta musiikin kuuntelussa vaikken tarvitsisi kuin yhden ja käytän niitä hyvinkin useasti ihmispaljoudessa vain, koska niissä on taustamelun vaimennus ja täysin sama asia kuin korvatulpat. Myös syy pipon jatkuvaan käyttämiseen löytyy korvastani, pienikin tuulenvire sattuu.



Kun tarkemmin miettii niin kaikki asiat on muuttuneet minulle niin normaaleiksi, etten osaa erotella mitään muuta. Sellaiset ketkä ei tapojani tiedä kyllä huomaavat kaiken, muttei ole osannut epäillä miksi teen niin.


Moni huomaa asian hyvinkin nopeasti kasvoistani. Katso silmiäni ja vertaa niitä keskenään. Kumpi silmä ei mielestäsi ole täysin auki? 
Vasen, kyllä. Saman puolen korva ja sen hermotukset ovat vaurioituneet pysyvästi. Kasvojen ja korvan hermopääteet sijaisee samalla alueella, siksi en voi koskaan saada silmääni tottelemaan normaalisti. Myöskään poskessani ei ole pintatuntoa, kun hymyilen niin puoliero on huomattava. Voin myöntää, nämä ovat suurimmat arkipäiviäni häiritsevät ongelmat.