torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi elämästäni.



Katsoin tyhjää ruutua ja mietin mitä voisin sanoa kuluneesta vuodestani. Voisin sanoa lyhyesti ja ytimekkäästi, tämä vuosi 2015 muutti koko elämäni. 



Heti vuodenvaihteessa sain diagnoosiini vahvistuksen Helsingissä. Sinä päivänä jouduin tutustumaan uuteen minuun, muuttamaan tulevaisuuden suunnitelmia ja aloittaa elämään päivä kerrallaan.
Päivä kerrallaan teoriani ei kuitenkaan kestänyt montaa kuukautta, sairaalaelämäni alkoi ja päiväni muuttuivat hetkeksi kerrallaan. Virheitä ja vahinkoja tehtiin hoidossa jo tällöin.
Kesää kohti muutin sairaalasta toiseen, tavoitteena hoitaa kipujani ja opetella istumaan pyöriksessä. Jakson aikana kuntoni meni vain huonompaan, päätimme tehdä siirron kotiin kesän loppupuolella ja jatkaa siellä hetki kerrallaan.
Muistatteko kun melkein heti kotiuduttuani minut nostettiin hevosen selkään? Sinä päivänä heräsin uudelleen eloon, elämänilo palasi. Kun kaikki muu kuntouttaminen lopetettiin tuloksettomana, hevosista tuli tärkein terapiamuotoni.
Sitten muistan sen kun havahdun tehovalvonnan puolelta jälleen yhden läheltäpiti tilanteen jälkeen. En pystynyt huokaisemaan helpotuksesta, henkeni ei meinannut kulkea, mutta olin saanut uuden mahdollisuuden.
Sama toistui hyvin lyhyen ajan sisällä. Tuolloin tilanne oli edeltävääkin kertaa vakavempi ja se hetki muutti elämiseni jatkossa minuutti kerrallaan.
Tuli käden korjauspäivä mikä muuttuikin tuomiopäiväksi. Säryn liikaa.
Elettiin jo syksyä kun olin jälleen tottumassa kotona olemiseen ja vain huononevaan tilanteeseen, kuntoni vaati muuton takaisin keltaiselle talolle. Vietin siellä useamman viikon hoidossa, mutta muutto tuli Helsinkiin. Sieltä siirto takaisin keltaiselle talolle. Kului reilu kuukausi, minä odotin hoitoa. Mutta mitään ei tapahtunut ja lähdin kotiin odottamaan. Sitten jäin heitteille, tapahtui lisää virheitä ja vahinkoja mistä tuli peruuttamattomia.
Nyt joulukuussa, selvisi lisää diagnooseja selästäni ja sen tilanteesta, eikä hyvältä näytä tai varsinkaan tunnu. Mutta kaikki hoitoni on nyt paremmissa käsissä.


Nyt näin vuodenvaihteessa voin vain todeta, se minuuttikaan ei riitä enää vaan elän tässä ja nyt. 

Vuoden viimeisenä jouduin käymään keltaisen talon alakerrassa hakemassa apua kipuihini, varsinkin selkäni on nyt siinä kunnossa, että en enää pärjää. Tiistai, sinne on taisteltava.


Näin taakse katsottuna on pysäyttävää kirjoittaa tätä vuoden tiivistystä ja muistella näitä mahdollisuuksia elämältä. Siksi huomaan, että en pysty tekemään uudenvuodenlupauksia enää. 
Minä jään katsomaan mitä elämällä on vuonna 2016 annettavana. 


Mutta tästä vuodesta haluan kiittää vielä ihan jokaista teitä lukijaakin. Sen lisäksi niitä jotka tuntevat minut myös näiden tekstien takana.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Selviän tästäkin joulusta.






Tunnelman pilasi ne huonot uutiset. Joulupukkia tuurasi ensihoitsut ja pääsin heidän reellä lujaa matkaan. Mutta olen yhä täällä. Jouluruoan sijasta syön vain vahvempia lääkkeitä selviytyäkseni. Jouluperinteet on unohdettu tänä jouluna. En pääse sytyttämään haudoille kynttilää, mutta sytytin sen täällä. Perheen yhtteistä aikaa on vain minun auttamista. 

Mutta kun mietin tässä tämän vuoden tapahtumia, eiköhän se ole kaikista paras joululahja voida sanoa tänään, olen saanut niin monta mahdollisuutta elämältä, että tämä joulu on ihan hevonhumppaa ja höpöhöpöjuttua. 


Nyt vedän vain tuon peiton takaisin korviin, pieni ystäväni tuli joulukuusen nauha suussaan sängylleni ja teki pesän kainalooni. Tässä on ihan hyvä olla kun asennoituu niin. 

Omasta puolestani kuitenkin toivotan hyvää aattoyötä tai aamuahan tämä kai jo on, elämä jatkuu, juhannukseen ei ole enää pitkä aika onneksi. 

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulumieli vaihtui järkytykseen.


Neljä peruttua aikaa jo, en olisi voinut istua autossa sitä matkaa. Yhtenä unettomana yönä kuitenkin mietin perinpohjallisesti kuinka minua pelotti mennä. Kuulla, että tilanne on vain huononemaan päin. Miksi en vain kuuntelisi sitä kun tiedänhän tämän itsekkin ja ottaisi vastaan kaiken avun mitä on tarjottavana.

Matkan jälkeen kipuni olivat jo kovat ja osittain tutkiessa ne kyyneleet johtuivat jännityksestä. Jännityksestä, että mitä taas joudun kuulemaan. Olenko täälläkin toivoton? 
Minut tutkittuaan hän halasi ja lohdutti, pelkästään sen jälkeen oli parempi olla. Olin ihminen, se mikä olen aina halunnutkin olla. Jatkettuaan tapaamista sain kuulla sen mitä pelkäsin, totta on, että tilanne on vain huononemaan päin. Mutta ei se saa olla syy luovuttaa, sen pitäisi olla syy taistella entistä kovemmin, olla periksiantamaton. Enkä sitä taistelua tule voittamaan koskaan, mutta tässä on nämä sodat sodittavana vielä ja nyt apunani on tämän maan parhaat ammattilaiset. Siksi huokaisimme yhteen ääneen, että matkani on johtanut heidän luokseen monen mutkan kautta. 
Sain selkeät ohjeet taisteluun ja siitä olen kiitollisin nyt.




Sillä jos en olisikaan tuolle käynnille mennyt ja jatkanut sieltä matkaa toiselle ammattilaiselle eläisin väärässä uskomuksessa edelleen, mikä olisi voinut olla kohtalokasta tällä kertaa. Jalan tilaa ollaan pidetty pahimpana kun se on vienyt kaiken huomion, mutta nyt oli katsottava kokonaisuutta.
Se ammattilainen oli erikoistunut toiseen pahimpaan ongelmakohtaani eli selkään. Hänen piti tänään vain katsoa tilannetta, mutta pian selkeni vakavuus. Kukaan muu olekkaan oikea ihminen katsomaan kuin veistelijä ja se katsominenkaan ei enää auta. Hetken päästä useampi kollegoista oli käynyt huoneessa toteamassa kuinka kiire olisi päästä pöydälle, sen näkee ulkoisestikkin jo. Selästäni aiheutuva kipuhan on ollut keväästä lähtien aivan helvetillistä, sen hermoista lähtevä saatanallista eikä mistään ole apua. Eikä kipu ole ainoa oireisto mikä on sieltä peräisin. Tietenkin kun mainitaan sana vakava, senjälkeen tulee yleensä ne riskit. Minun kohdallani ne riskit ovat korkeimmat enkä saa unohtaa hetkeksikään niitä. Eli elän pelossa. Tuttua jo, mutta miksi tuntuu tältä? Kuin ei saisi henkeä. En koe sitä mitenkään häpeäksi myöntää nyt, ensimmäistä kertaa minua todellakin pelottaa. En ensimmäistä kertaa ottanut syliini sitä tutuksi tullutta nalleani ja itkenyt.


perjantai 18. joulukuuta 2015

Koti on aina koti.


Miltä tuntui avata kodin ovi vieraille ihmisille ja päästää heidät niin lähelle tilannettani? Miltä se tuntuu kun joutuu pyytämään apua kaikessa? Nuo useiten kuulemani ihmettelyt...

Äitini toimi kesän jälkeen sairaalasta kotiuduttuani apunani. Hänen kanssaan koin ne muutoksen tuomat tunnepurkaukset mitä osasin odottaa. Vaikeinta oli sisäistää, että äidin ja tyttären suhteen avoimuudesta huolimatta jos apua tarvitsee niin sitä pitää pyytää, ei ilmaista käskynä. Se avun pyytäminen vain tuntui todella vaikealta, nöyryyttävältä. Osittain syynä siihen oli kai ikäni, vertasin itseäni muihin nuoriin ja heidän vapauteen. Todellisuudessa sitten olinkin kuin pikkulapsi, tarvitsin apua kaikessa. En edes halua muistella kuinka monet itkupotkuraivarit sain äidille jos hän ei osannut auttaa ilman kysymistäni.
Pahimmat tunnepurkaukset kun olin kokenut niin tuli se uhmaikä, minäitse-vaihe. Siinä vaiheessa turhautuminen oli ainoa tunne kun ei pystynyt tekemään tiettyjä asioita, silti oli yritettävä ja siitä ei koskaan selvitty ilman ongelmia. Aloin oppimaan virheistäni, eniten asenteestani, päivä kerrallaan aloin huomaamaan mihin ollaan menossa. Hyväksymiseen. 

Sen hyväksymisen jälkeen ensimmäinen vieras ihminen käveli ovesta sisään. He eivät vain auta ja tee mitä käsken vaan mahdollistavat elämäni kotiympäristössä. Minun tilanteeseen joutuu sopeutumaan jokainen omalla tavallaan, mutta kaikkien tähänmennessä siitä ovesta tulleiden ihmisten kanssa olen tullut toimeen. Vielä olen pohtinut minkälaisena ihmisenä he minut näkevät, mutta minä näen heidät korvaamattomina. Avun pyytämiseen tuskin totun koskaan, siksi ihaninta on ne ketkä pystyvät lukemaan ajatukseni päivästä toiseen ja osaavat toimia sanomattakin.


Kun ovi sulkeutuu niin meitä jää kaksi odottamaan. Voin jo myöntää, että kotiuduttuani kesän jälkeen koti ei tuntunut entiseltään kun oli siellä avuton. Tänään pidän jokaista päivää kotona mahdollisuutena. 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Alamäessä.


Herätä taas samaan painajaiseen, kokea se kaikki sama kipu ja tunteet. Yritän ensin itse repiä nilkkaa paikoilleen, mutta epäonnistun. Väsymys on valtava, voimani ei riitä. Katson kelloa, 38minuuttia on kulunut ja kohta alkaa olla kiire. Verihän ei siellä kierrä ja kivun määrää en voi sanoilla kuvailla. Kykenen vain huutamaan. Vielä kerran, sitten luovutan. Herätän koko talon äänelläni. Ei, ei edes miehen voimalla saada tilannetta laukeamaan ja on soitettava apua. Katson ajastimesta, on kulunut 1 tunti 10 minuuttia.

Kerta kerralta kun odotan ensihoitajia tulevan huoneesta sisään, tuntuu yhä vaikeammalta. On vaikeampaa pyytää apua kaiken sen jälkeen kun hoito päätettiin. Oli jo yli puolenyön kun uudet naamat tulivat paikalle. Ei tarvinnut sanoja, pelkkä katsominen riitti ja alettiin toimia. Sammutin ajastimen, 1 tunti ja 30 minuuttia. He kysyivät enemmänkin ihmeissään miten kestin sen ajan, miksi en pyytänyt heti apua? Kun kerroin, toinen miehistä istahti sängylle vierelleni ja otti minut halaukseen, toinen antoi samalla lääkkeet ja tässäkohtaa minun muistini sumenee hetkeksi.
Muistan olevani lanssissa menossa kohti keltaista taloa, muistan kuinka pelkäsin sinne paluuta enemmän kuin mitään muuta. Taisin sanoa sen ääneen, koska kanssani takana oleva hoitajakin totesi, ei hän ole koskaan ole nähnyt tälläistä jalkaa, tälläisessä kunnossa ja hoitamatonta. En osannut sanoa mitään, pelko valtasi koko kropan. Entä jos oma tyhmyyteni pahensi tilannetta? Kuulen ajatusteni takaa radiosta tulevan haloo helsingin vapaus käteen jää, nimenomaa siitä kohdan

"on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa"

Vietin yöni hoitajien silmien alla, sain ainoastaan kivunlievitystä mikä tuntui vaatimattomalta. En pystynyt nukkumaan, en pystynyt kuin itkemään. Olin niin yksin, kukaan ei voinut auttaa vaikka varmasti olisi halunnut. Ylimmän päätöksiä tekevän ihmisen sana määrää miten minua autetaan, eli ei mitenkään. Aamusta aloin olemaan niin väsynyt etten enää jaksanut välittää kivuista. Kysyin saanko lähteä, sain selonteon uusista vaurioista ja tunnin kuluessa olin kotimatkalla. 


Istuin sen kotimatkan aivan hiljaa. Taksikuskikin kyseli miten tuossa kunnossa kotiutetaan, olisipa tiennyt ettei se ollut suurin ongelmani. Mietin mitä jos nyt tapahtuu jotain pahempaa, nyt vasta uskon kaiken tämän todeksi. Enkä halua hyväksyä sitä, että minä olen poikkeus. Olen ihminen siinä missä muutkin ja oikeutettu saamaan sen mitä tarvitsen eli hoitoa. Mutta siitä pitää taistella. 

Kotona kipujen tullessa sietämättömäksi tajusin, en enää halua olla minä. Jos saisin yhden toiveen, haluaisin olla yhden päivän joku muu. Ei miksikään muuksi kuin vain, että tietäisin miltä tuntuu olla turvassa. 
En voi kuin edelleen odottaa, että jatkosta kuuluu toisesta sairaalasta. Toivon sen tapahtuvan nopeasti.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Se loppuu ennen kuin alkaakaan.


Suljen puhelimen ja purskahdan itkuun. Jouluni on peruttu, mutta se on pienin murheeni juuri nyt. En saa joululahjaksi uutta jalkaa niinkuin oli luvattu, mutta ei sekään tehnyt kyyneleistäni niin kipeitä. Minulle todettiin, että elämälläni ei ole mitään merkitystä, olenhan parantumaton. Seuraavaksi olisi minun vuoro luovuttaa. Jäädään odottamaan mitä seuraavaksi, sitä pahinta mahdollista tilannetta. Sitä mitä kukaan ammattilainen ei saisi sanoa ääneen, ei kenellekkään.

Itkin, kävin taistelua oman itseni kanssa mitä ajatella. Kuuntelin jälleen hiljaa, vaikka olisi kannattanut keskeyttää ja sanoa, että nyt riittää. Kuuntelin kun puhelu päättyi sanoihin, hyvää loppuelämää, se loppuhan on jo tiedossa. Itkin ja mietin alistunko tähän mukaan ja luovutan. Hyväksynkö sen, että loppuelämälleni tehdään suunnitelma minun puolestani? Minun suunnitelma on ollut aina taistella ja pysyä vahvana, hengissä. Otin puhelimen uudelleen käteeni ja tein muutoksen.


Mutta minun taistelutahdosta välittämättä hoitoni on päättynyt tässä omassa kaupungissani. Paperini odottavat nyt toisella puolella suomea, siellä missä sanottiin heti ne luettuaan, että virheestä on tullut vakava vahinko ja he yrittävät nyt parhaimmalla osamisellaan korjata mitä on korjattavissa. Ainoa mistä ollaan samaa mieltä, aika on se mitä vastaan joudutaan nyt taistelemaan eniten. Kuukausi sitten oli kiire, tänään siitä on tullut hätä.


En tiedä voiko pahemmalta tuntua kun täyttää papereita tapahtuneesta ja mielessäni mietin miksi minä, taas kerran. Miksi virheistä ei voida oppia, tämä on jo kahdeksas vahinko. Luulin täyttäväni paperit asiallisesti, mutta luetellessani perkeleitä en nähnyt mitään syytä kaunistella sanojani.


torstai 3. joulukuuta 2015

Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.


Yksi itselleni tärkein ja rakkain hetki, muisto, palaa mieleeni aina samana päivänä. Tänään, tai jo viimeyönä valvoessani. Joka vuosi, aina samalla tavalla. 


Olin koulukiusattu. Tiedän siihen syyn, opiskelin liian tunnollisesti ja ahkerasti, siitä oltiin kateellisia.  Tein niin, että pääsen tavoittelemaan unelmiani jatkon suhteen ja saisin haluamani koulupaikan. Olin erilainen, onhan eddy ollut minussa jo pienestä. Kaikki se sanallinen kiusaaminen ja yksin jättäminen, muutama kohti heitetty lumipallo tai yritys kampata rappusissa, minä hyväksyin sen vaikka pelkäsin joka ikinen päivä. Olin hiljaa, puhuin vain jos oli pakko. Pelkäsin mennä kouluun, mutta menin. Aloin sairastumaan pahemmin jo silloin, päätin taistella vuoden loppuun saakka. Siitähän vasta otettaisiin aihe jos en tulisikaan kouluun, olisin kiusaajien silmissä pelkuri.


Sinä aamuna kouluni alkoi kahdeksalta, bussi oli vartin myöhässä ja olin ainoa sillä kulkeva. Minulle se oli kamalaa, mennä keskenkaiken tunnille ja herättää huomiota. Koululle piti kävellä pieni kadunpätkä ja päätin mennä suorinta reittiä. Se oli virhe. Pian kuulen pakkaslumella juoksuaskeleita takanani enkä ehtinyt reagoida mitenkään, sain jonkun kovan iskun selkääni. Kaaduin maahan lyöden pääni katulamppuun. Pian hiuksistani revitään, raahataan keskelle autotietä. Näin auton valot, luulin jääväni sen alle. Kaikki lähtivät karkuun, niin kovaa kuin pääsivät ja jättivät minut siihen makaamaan. Se auto pysähtyi ja noustessani päähäni sattui niin, että lyyhistyin uudelleen. Ryömin pois tieltä, kukaan ei pysähtynyt. Istuttuani hetken keräsin tavarani ja tärisevin askelin menin takaisin pysäkille. Seuraava bussi tulisi tunnin päästä, mutta kouluun en menisi. En ainakaan tänään.
Odotin tunnin lumen kastelemissa, verisissä vaatteissa odottamassa pakkasessa. Ei ollut ketään kenelle uskaltaisin soittaa ja pyytää apua. Äiti oli töissä, ei vastannut puhelimeen vaikka kuinka soitin. En tietenkään olisi kertonut tapahtunutta, olisin vain ilmoittanut liukastuneeni ja lähteneeni kotiin. Mutta bussin tullessa en löytänyt enää korttiani, vasta silloin puhkesin kuskille itkuun. Anelin, että saisin tulla kyytiin ja hän oli vain järkyttynyt miltä näytin nyt, kysyi mitä ihmettä on tapahtunut. Sain tulla, en päässyt kun etupenkille kunnes huono olo tuli. Päätäni särki niin kovin. Kuski jutteli niitä ja näitä, mutta näki vointini. Hän tiesi etten asu aivan pysäkin lähellä ja oli valmis viemään minut kotiin. Kieltäydyin tai valehtelin, minua tultaisiin hakemaan. Hävetti niin kovin. Kahden kilometrin matkaan minulla meni 45minuuttia, istuin ja oksensin välillä. Kotiin päästyäni vein likaiset vaatteet pesukoneen pohjalle ja pesin kasvoni, menin sänkyyn. Otin särkylääkettä ja yritin uskotella kivun helpottavan. Katsoin netistä aivotärhdykseen liittyviä oireita, mutta minulla ne kaikki olivat pahimmasta päästä ja viittaisivat vakavampaan. Aloin huolestumaan, ahdistumaan yhä enemmän. Soitin uudelleen äidille ja vihdoin hän vastasi. Sain valehdeltua ja jäin sänkyyn.

Henkisesti se huono olo kaikesta kokemastani vuosien varrella tuli vasta sinä hetkenä, ainoa ajatukseni oli, että miksi en voinut jäädä sen auton alle ja päästä pois. Minulla ei juurikaan ollut kuin muutama hyvä ystävä, joka olisi jäänyt kaipaamaan ja tietenkin äiti. Siinä tuntui helpommalta ratkaisulta luovuttaa kuin pyytää apua. Minua sattui, niin henkisesti kuin fyysisesti. Etsin netistä puhelinnumeron koulumme ammattikuuntelijalle, olin tavannut hänet aikaisemminkin, mutta uskotellut pärjääväni. Tallensin sen numeron puhelimeeni jos muuttaisin mieltäni. Vannoin itselleni etten, haluan pois.

Anelin myöhemmin äidiltä, että pääsisin mukaan tallille. Olin meikannut mustelmat kasvoilta melkein piiloon, en osannut. Mielessäni olin menossa hyvästelemään parasta ystävääni, ehkä silläkin on helpompaa ilman minun ahdistustani ja taakkaa. Tallilla en olisi halunnut mennä ratsaille, vointini oli niin huono. Mutta vailla mitään järjen ääntä päässäni laitoin vain suitset sen päähän ja lähdimme isolle, avoimelle pellolle ilman satulaa. En luottaisi normaalisti, tiedän kuinka se voi olla arvaamaton kun paikka on vielä sille uusi mutten välittänyt, ei haittaisi jos satuttaisin itseni. Annoin sille mahdollisuuden, S lähti riemuissaan laukkaamaan ja kyyneleet valuivat silmistäni, tiesin etten saisi sitä enää pysähtymään ennenkuin löytäisin itseni maasta. Ässän riehakkaisuus päättyi itkuuni, sitten silmissäni pimeni. Se hidasti välittömästi ja roikuin kunnes tulin jaloilleni alas selästä, olin tuupertumassa ja tallilla tilanteen nähtyään yksi ratsastajista lähti juoksemaan luokseni ottamaan hevosta kiinni. S piti minua pystyssä, antoi nojata päähänsä mitä se ikinä ei antaisi tehdä. Se ei lähtenyt mihinkään. Minut nostettiin takaisin selkään, en olisi jaksanut kävellä takaisin ja se hevonen ei koskaan ole ollut niin varovainen. Kun minut laitettiin tallissa istumaan syrjään, S suljettiin karsinaan varusteineen ja silloin siihen iski paniikki. Mitä minulle tapahtuu. Se hirnui, kuulin äänestä huolen. Kun näin sen, tajusin sen mikä pelasti luultavasti minut. On minun elämälläni merkitystä, on minulla yksi ystävä joka jäisi kaipaamaan. Yksi, joka on aidosti huolissaan.

Kello oli lähemmäs neljää, mutta otin puhelimen muiden kysellessä vointiani ja laitoin viestin siihen numeroon. Muistan sanasta sanaan sen, "Sanoit, että saan pyytää apua kun tuntuu siltä. Nyt oon valmis pyytämään, haluan elää." Sitten kerroin äidille. Lähdimme välittömästi tutkituttamaan minut ja vammani. En saisi mennä kouluun enää, en ennenkuin asiat on selvitetty. Sitten aloitettiin hoitamaan henkistä puoltani. Palasin kouluun kahden viikon kuluessa, mutta erityisjärjestelyillä. Niin, että olin huomaamaton muille oppilaille ja se järjestely tuki toipumistani parhaiten. Fyysiset kohtaamiset päättyivät siihen, mutta sanallinen kiusaaminen jatkui yhdeksännen luokan loppuun saakka.

Ammattiauttajani kulki tukenani vuosia, toisen vuoden myös kiusaamisen loppumisen jälkeen. Istuessani viimeisellä käynnillä hänen luonaan, totesimme yhdessä, se ei ollut minulle vain hevonen. Se oli koko elämäni.


Kyllä, tuollainen jättää arvet ikuisesti. Mutta minulla ne arvet muistuttaa siitä, että olen tullut tänne läpi helvetin. Kaiken tuon vuoksi näen asiat eritavalla kuin muut, osaan etsiä niistä pienistäkin asioista elämään merkitystä. Ehkä se, että olen opetellut ja kasvanut taistelijaksi pienestä pitäen on tehnyt minusta vahvan taistelemaan tässä sairaudessa. Olen kasvanut siihen, että elämä ei ole itsestäänselvyys vaan sitä pitää osata arvostaa.

Siksi olen tässä ja nyt, omana itseäni. Hyväksyt sinä sen tai et, minä en välitä.


tiistai 1. joulukuuta 2015

Jouluhöperöintiä!


Päätin lähteä kotiin. Vaikka tämä ei ollut järkevimpiä tekemiäni ratkaisuja, haluan elää hetkessä. Jos ja kun tilanne sen vaatisi, osaan palata. Tarvitsen taukoa nyt, jotta jaksan taistella seuraavan koetuksen. Haluan silloin olla valmis henkisesti taistelemaan, nyt en ole. Olen väsynyt.


Totta puhuen se tunne kun lähdin ovista ulos tuntui hetken todella huonolta idealta. Vasta lähtiessämme parkkipaikalta pois, näin kaikki ne kaupungin jouluvalot, tavallisia ihmisiä ja pystyin ajattelevan olevani nyt vapaa. Odottamassa joulua, valmistautumassa siihen. Aivan niinkuin normaalitkin ihmiset. Niin pieni asia taisteli kaikkia kipuja vastaan ja selvisin omaan sänkyyni.

Varovasti olen yrittänyt iloita niistä pienistäkin asioista. Mutta en pitänyt mitenkään pienenä asiana sitä kun pääsen hössöttämään nyt joulusta kotoa käsin. Enää ei ole kauan aikaa, oikeastaan niin vähän, että oli syötävä suklaakalenteri jo nyt ensimmäisenä päivänä ettei se veisi kallisarvoista aikaani jatkossa.
Ette ehkä ymmärrä miksi minulle joulu on niin iso ilo. Miksi pystyn riemuitsemaan toisten stressin aiheesta? Minulle vuodessa on 11 kuukautta samanlaista, päivästä toiseen samalla fiiliksellä. Sitten koittaa joulukuu, silloin on jokaisessa päivässä tunnelmaa, kaikki valmistautuvat joulun viettoon. Minä omalla tavallani. Pelkkä vierestä katsominen, joululaulujen kuunteleminen ja toisten hermojen menetyksen kuunteleminen saa hymyilemään. Pienestä pitäen olen ollut jouluihminen eikä siitä voi kasvaa ulos. Ehkä juuri tänävuonna kaikesta tästä erikoisempaa tekee, että tiedän joululahjani etukäteen. Se jalka. Sen vuoksi menetän koko huipennuksen, aaton. Mutta olenhan viettänyt ennenkin jouluni keltaisella talolla, joten osaan valmistautua etukäteen. Soitan korvatunturille etukäteen ja teen osoitteenmuutoksen, viimeeksi pukki eksyi ainoastaan lastenkerrokseen ja unohti minut. Käsken myös niiden ilmoittamaan tontuille, että minua hoitavat joutuu pukeutumaan punaiseen lakkiin. Ihan vain tunnelman ja pienen kiusan vuoksi. Ne ei vielä osastollakaan tiedä minkälaisen jouluhörhön kanssa joutuvat viettämään aaton. Hih.