sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Päivät, menkää pois edestäni.



Tiistaina kotiin, keskiviikko ja torstai, mutta perjantaina oli palattava sairaalalle. Samaan aikaan kaikissa kovissa kivuissani mielessäni ainoastaan yksi tavoite, selvitä tästäkin.


Silti oli vaikea pidätellä kyyneliä vaihtessani omia vaatteitani pois, tulla siihen rooliin missä olen kaikkien silmissä vain hankala tapaus.
Matkasin alakerrasta omaksi tulleeseen sänkyyn yläkertaan ja jäin odottamaan huomista. Jospa huominen olisi ollut uusi päivä minulle ja asiat muuttuneet niin, että pääsisin takaisin kotiin. Mutta tänään, kaksi viikkoa ja siihen päälle kaksi päivää myöhemmin odotan edelleen. Odottaminen on osittain muuttunut jo toivomiseen, sillä tilanne ei sitä mahdollistaisi. Ei pitäisi olla enää pitkä aika kun asiat alkavat selkeytymään, mutta voi kuinka hitaasti aika kuluukaan mitä kauemmin täällä on.


Saan nyt ainostaan kivunhoitoa, mutta ei sillä kipuja hallintaan olla saatu tai tulla saamaan. Mukaan tuli sellainen lääke, jota ei saada antaa kuin erityistapauksissa anotun luvan kanssa ja sain sitä viikko sitten ensimmäisen kerran. Se toimi. Kaikella hyvällä on huonot puolensa, joudun koville sen haittavaikutusten takea.
Kivunhoidon lisäksi olen täysin avuton, kyvytön tekemään mitään. Makaan sängyllä, voin nousta siitä ainoastaan pakolliset asiat hoitaakseni autettuna. Päivästä toiseen vierellä käy huokailemassa valkotakkiset.

Kaikki tämä odottaminen päättyy viikon päästä. Silloin aloitamme valmistautumaan operaatiota varten. Sitten siitä eteenpäin odotan ja toivon joulun tulevan nopeasti. 

tiistai 10. marraskuuta 2015

Viikonhan sitä kestikin.


Varmaan jokainen tervekkin ihminen on kokenut sen tilanteen missä tekee mieli vain itkeä ja huutaa pelkästään siitä ärsytyksen ja kiukun määrästä? Jouduin kokemaan sen hetken jälleen kerran, epäonnistuin. Itkin kivusta, mutta huusin aivan toisesta syystä.

Kun kaikki oli sujunut niin hyvin, aloin antamaan ajatuksille vapautta, ei minun tarvitsi olla niin varovainen. Herään kuitenkin todella kovaan kipuun, tajusin heti mistä on kyse, enkä ollut väärässä. Jälleen oli soitettava apua, tilanne ei näyttänyt enää hyvältä kun huomasin minkälaiseen asentoon jalka oli jäänyt. Vasta luvan puhelun lopettamiseen saatuani se kipu meinasi viedä tajunnan mukanaan. Ja jälleen minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Toistin itselleni, että ei ole ensimmäinen kerta, kaikki menee niinkuin ennenkin.

Paitsi ei mennytkään. Viimeistään lanssissa matkalla ymmärsin sen kun pimeydestä erotan vain hälytysvalot katolta ja kovan vauhdin. Pidin hoitajan kädestä kiinni ja pelkäsin. Sitten se sana, ei pulssia enää tunnusteltavissa jalassa ja vauhti kovenee. Se sana sattui enemmän kuin mikään muu.
Perillä toimenpiteisiin pääsin välittömästi, sain vierelleni todella ihania ihmisiä turvaamaan hoitoa ja alle tunnissa pääsin yläkertaan jo melkein omaksi tulleeseen sänkyyn.



Viikonloppu oli tuskainen kaikkien kipujen kanssa. En tiennyt miten suhtautua, tilanne oli taas pahempi. Hoitajani totesi, että vasta sitten kun valkotakkisen veistelijän ilmeestä näkee sen ei meillä ole mitään hätää. Jotenkin rauhoituin, pystyin luottamaan ympärilläni oleviin.
Kun minusta vastuun ottanut valkotakkinen tuli töihin, hän kertoi heti, että tälläkertaa on tullut tuhoa entistä enemmän ja niiden korjaaminen on nyt ehkä mahdotonta. Hermothan kasvaa takaisin, mutta kipuihin ja niiden häviämiseen ei kannata laittaa odotuksia. Tästä huolimatta leikkaillaan vasta jouluna, sinne asti on nyt taisteltava.


Kotiuduin tänään illalla. Huomenna kanssani aloittaa uusi avustaja. Katson kalenteria ja tyhjä olo valtaa kehoni.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Hetket unta on vain haihtuvaa.


"Mutta ei ole mitään pelättävää
Vielä täällä vierelläs mä oon
Sua hylkää en"


Tärkein terapiamuotoni on nyt muuttunut jälleen takaisin pelkkään hengessä mukana olemiseen, katselemiseen ja varovaiseen koskemiseen. Siihen mistä jo kerran lähdettiin ja päästiin pitkälle ei ole helppo palata, mutta hetken pohdittuani huokaisin syvään. En voisi elää päivääkään ilman hevosia enää.


Rapsuttelusuhteesta selkäänpääsemiseen, hevosesta parhaaksi ystäväksi, enempää en olisi uskaltanut unelmoida. Niin, saavutin yhden unelmistani ja sain syyn jatkaa jatkossakin unelmoida.
Muistatko kun kirjoitin silloin ensimmäistä kertaa selkään päästyäni kuinka onnenkyyneleet vierivät poskellani? Ne onnenkyyneleet vaihtuivat sanoinkuvailemattomaan tunteeseen, onneen. Kun istuin viimeisimmän kerran ratsailla parhaimman ystäväni Ween selässä, mietimme kaikkien mukana olevien kanssa kuinka meistä oli tullut yhtä, luottamusta ja yhteistyötämme ei voi kuin ihastella. Heitin ohjat käsistäni ja tarrasin käsilläni sen kaulaan, ne kyyneleet eivät tulleet yksin minun kasvoilleni. Emme tienneet, että kävisi näin ja se kerta jäi viimeiseksi ennen tätä taukoa. Mutta tuohon tunteeseen palaan aina kun makaan kivuissani sairaalasängyllä, minä voin tuntea paljon muutakin kun pelkän sairauteni. 


Mutta tunnettehan minut. Olen ollut nyt pois talleilta yli kuukauden, pitkän sellaisen. Eikä päivääkään etteikö mielessäni kävisi ajatuksia palaamisesta. En järjellä ajateltuna tietenkään tule saamaan mahdollisuutta, mutta jos kerrankin mentäisiin jossain fiilispohjalla? Kerranhan täällä vain eletään.


Vaikeaa on odottaa. Vaikeinta taas on tämä ikävä. Aika ei auta, se pahentaa. Vaikka viimeisin voimin, läpi kipujen ja riskien, lähden kertomaan kuinka rakastan sille ponille itselleen.