lauantai 31. lokakuuta 2015

Kynttilöiden lämpöä pyhäinpäivälle.


Me emme mene taivaisiin,
me emme mene maan multiin,
vaan muutamme rakkaittemme sydämiin
ja katsomme sieltä maailmaa.


Koko elämäni aikana olen menettänyt liian monta rakasta. Aivan liian aikaisin. Niin äkillisesti kuin saattaen. Jokainen on jättänyt minuun ikuisen jäljen, mutta myös aivan valtavasti muistoja. Vuosipäivinä ja pyhäinpäivänä pysähdyn ja palaan menneisyyteen muistelemaan. Sytytän kynttilät jokaiselle, vaikka niistä muodostuukin valomeri vierelleni. 


On ihmisiä ja eläimiä, kaikki yhtä tärkeitä. He ketkä ovat olleet tekemässä minusta tälläistä kuin olen, isä kaikista eniten palaa mieleeni. Se helmikuinen ilta ja puhelinsoitto, hän on poissa. Hevoseni jonka isä minulle hankki, se marraskuinen ilta ja kuinka talutin kyynersauvojen kanssa läpi heinikkoisen pellon viimeiselle lepopaikalle. Tassuterapeuttini jonka vierellä pysyin viimeiseen hengenvetoon ja kasvoin samalla ihmisenä. Ystäväni, kohtalontoverini, joka tänäkesänä antoi minun ymmärtää, että jokainen päivä pitää elää niinkuin se olisi viimeinen ja pääsi pois kivuistaan.
En mitenkään voi luetella kaikkia, heitä on paljon. Liian paljon. Heidänhän pitäisi olla täällä nyt, minun kanssani. Joidenkin kohdalla tunnen vääryyttä, osalla taas on nyt paljon parempi olla.


Sen kynttilän lämpö tuo minulle lohtua. Ikävä on jokapäiväinen, joskus vaikeakin käsitellä. Voi kumpa kaikki luotani lähteneet tietäisivät kuinka minä täällä yhä heitä rakastan, jokainen hetki. Voisinpa kertoa sen jotenkin.

Nuo kynttilät sammuu aikanaan, mutta rakkauteni ei milloinkaan.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Kohti omaa kotia ja suurta päivää.


"myrskyn repimä ehjänäkin pelkää
onko meri tyyni enää milloinkaan

hullu hullusta lujan otteen ottaa
kumpi meistä hukkuu vaiko kumpikin

irti päästän nyt vaikka koitat estää
minä aion henkiin jäädä sittenkin
tässä hetkessä koko elämä

enempää en pyydä olen vapaa"







Kotiututumiseni on nyt väliaikaista, emme voi tietää onko tämä muutaman päivän vai sen toivotun reilun kuukauden kestävää. Valkotakkini vitsillään sanoi, että salaa mielessään toivoo meidän tapaavan aiemmin nilkka vinksinvonksin niin saadaan lisää kuvia, minä taas haluan nyt olla kotona, nukkua omassa  sängyssäni ja hengittää. 




Heti maanantaina tilasimme ulkomailta ainoan toivonkipinän, joka voisi toimiessaan mahdollistaa kotiutumiseni. Viikon aikana kipsejähän tehtiin kuusi, yksikään ei pitänyt nilkkaa paikallaan. Suomessa tämä ratkaisu on vielä tuntematon, tuon sisälle muodustuu tyhjiötila mikä tukee nilkan siihen asentoon mihin se laitetaan. Kuulosti tarpeeksi toimivalta väliaikaiseksi ratkaisuksi. 
Kun itkin torstaina kivuissani sängyllä odottaen lääkäreiden kiertoa, ovesta tuli omani paketti kädessään laulaen joulu on taas joulu on taas ja kyyneleeni vaihtui hymyksi. Sain jalkaani tuen ja enää oli nähtävä päivän aikana miten se toimii, sitten saisin lähteä kotiin. 
Eihän se mennyt niinkuin oli suunniteltu, nilkkani napsahtaa osittain paikaltaan tässäkin, mutta verenkiertohan on nyt turvattu ja se on tärkeintä. Koko pakettihan painaa kolmisen kiloa, joten tarvitsen vieläkin enemmän avustusta siirtymisissä. Kivut lisääntyvät, ei ne helpottaneetkaan. Olin suruissani koko yön, pääsisiköhän sittenkään kotiin?

Pitkän keskustelun jälkeen totesimme, että mitä sitä täällä makoilemaan ja odottamaan. Kokeillaan. Sain lääkitykseen muutoksen, tarkat ohjeet miten toimia ja sen tärkeimmän, uutta taistelutahtoa. 



Koko porukka jää odottamaan malttamattomana kanssani tämän ajan ennenkuin palaan. Sitten on se suurin päivä minulle koskaan, kaikki voi viimein järjestyä. Voin päästä eroon kivuistani. Saada uuden alun. Hymyilin ja halasin omahoitsuani, hän lupasi tulla pitämään minusta huolta ja tekee tästä joulusta ikimuistoisen. Muuta en halunnut nyt kuulla. Kuulen seuraavaksi terveisiä sieltä ulkomailta. 

Nyt tiedän mikä on tavoitteeni. Olla ja odottaa. 

maanantai 26. lokakuuta 2015

Kolme viikkoa.



Kolme viikkoa tuli täyteen tänään. Nyt tällä reissulla tämä makaaminen on ollut pelkkää odottamista, tänään vasta minusta vastuun ottanut valkotakkinen veistelijä palasi taloon ja kaikki hoito ongelmineen on hänen käsissä. Odotukset oli korkealla, mutta pettyä ei tarvisi sillä voin vain todeta, hyvää kannattaa odottaa sanonta pitää paikkansa sittenkin. Ongelmiin on ratkaisu, valitsemme isoimman ja vaativimman toimenpiteistä, siihen ei vaan voida ryhtyä juuri nyt ellei järjestelyitä saada muutettua. Tiedän viikon mitä odottaa, joulua. Hymyilin pitkästä aikaa aidosti kun kysyin saanko joululahjaksi uuden jalan, vastaus oli kyllä ja varaus saliin. Sinne pitäisi selviytyä, kukaan ei vain oikein tiedä miten siinä onnistutaan. En pärjää enkä selviydy päivittäisistä toimista ilman apua. Rajoitteet tosin estää tekemästä muuta kuin on pakko.
 Saan tai joudun viettämään vuodenvaihteessa täällä taas useita viikkoja jos kaikki menee hyvin, pahimmassa tapauksessa vielä pidempään. Tämä vuosi on mennyt kokonaan sairaalasta toiseen muuttaessa ja ainoastaan vastoinkäymisiä kohdatessa. Odottaminen, sitä ei enää kaipaisi taakaksi. Sinänsä vaihtoehtoja ei juurikaan ole, tiedän olevani kärsivällinen vain kun se apu minkä saan on parasta, ulkomaisilta erityisosaajilta.




Sängystä en saa enkä voisikaan mihinkään muualle mennä kuin pakollisiin, vessaan tai suihkuun. Vasta nyt saan olla pyöriksessä jalka suorana istuen hetken päivässä, se on jo saavutus tälläisissä kivuissa. Mikään lääkitys ei tuo enää helpotusta. Kun yöllä muut nukkuu levollisesti, minä herään melkein huutaen siihen uneen jossa jalalle tehdään jotain, mikä tietenkin aiheuttaa ja muistuttaa kivusta. Äsken havahduin päiväunilta siihen, että unessa jalkaa sahattiin sahalla ja sitten avuliaasti joku kaatoi suolaa haavoille. Alitajunta ei nuku koskaan, en kohta minäkään. 





Olen koko tilanteeseen edelleen väsynyt, vaikka vihdoin olisikin selvää miten tästä eteenpäin. Mutta sitä ei saa unohtaa koskaan, mitä seuraavaksi? 

torstai 22. lokakuuta 2015

Tää kaikki ei oo meidän käsissä.



"Oon kuullu et kipu on väistämätöntä ja kärsiminen vapaaehtosta

Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa
Kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa"



Kaksi vuorokautta omassa sängyssä, mielessä pelko jos jotain tapahtuu taas. Olin varovaisemmin. Hengitin syvään ennen jokaista ylimääräistä liikahdusta. Joka ilta kun suljin silmäni muistutin itseäni, olin jälleen selvinnyt yhdestä päivästä. 

Sitten silmänräpäyksessä kaikki muuttuu jälleen, pelkoni on käynyt toteen. Yksi unohtunut hengenveto ja etukäteen harkitsematon liike, menneisyys toistuu... Kipu, se on vain huomattavan paljon pahempaa... Hoen itselleni, selviän tästä, apua on tulossa, jälleen...


Lanssin matkassa keltaiselle talolle, täällä olen ollut maanantaista lähtien. Olisi edes yritettävä toimia, mutta vain odotetaan. Odottaminen on vielä liikaa pyydetty minulta, tälläisessä olotilassa mahdotonta. Valkotakki toisensa jälkeen käy vierelläni ihmettelemässä, itse enemmän ihmettelen heidän suhtautumista, kuin toivo olisi jo menetetty. 


lauantai 17. lokakuuta 2015

Ja jos ei pystytä, niin sit ei ees luvata mitään.


Siirto tapahtui maanantaina aamuyöllä, pidin saavutuksena jo sitä, että pääsin perille. Se siirto ei mennyt aivan suunnitellusti, jouduinkin eristykseen vuorokaudeksi ennenkuin vahvistus tulisi, ei minulla olisi mukana mitään pöpöjä. Eihän niitä sitten ollut. Siinä ehti miettimään useaan kertaan mitä huominen toisi tullessaan, olin varautumassa pahimpaan.


Asioilla on tapana järjestyä, niin totesi ne valkotakkiset jotka tapasin. He tutkivat tilanteen, tekivät suunnitelman ja sen perusteella mieleni kirkastui. Olin hyvissä käsissä, hyvässä hoidossa. On sittenkin toivoa. Olin valmis tekemään kaikkeni, käymään vaikeimmissakin tutkimuksissa mitä vaadittaisiin, ottamaan vastaan avut mitä tarjotaan. 


Viikon aikana päiväni olivat rankkoja, mutta olin motivoitunut. Menin hyvillä mielin kaikkiin toimenpiteisiin, en valittanut vaikka olin väsynyt. Kivuista välittämättä. Välillä piti ottaa kipupiikkejä ja päivä tai yö jatkui. Olin hyvässä hoidossa, osastonporukka huolehti voinnistani. Vielä siitäkin tärkeämpää oli ne tutut kasvot ympärilläni, se tsemppaus ja tuki. En ollut yksin, hetkeäkään. Vierelläni oli heti joku jos tarvitsin. 
Huomasin pystyväni hymyilemään, minulla oli pitkästä aikaa syytä siihen, aidosti ja koko sydämestäni.



Suurin päivä oli edessä perjantaina, siihen oli asetettu kaikki odotukset. Oli aika mennä leikkuriin katsomaan nukuksissa jalan tilanne ja sen perusteella tehdä päätös miten korjataan. Muistan vielä hymyilleeni nukkumatillekkin ennen tainnuttamista, kertoen kuinka kaikki viimein muuttuu parempaan, tämä voi olla uusi alku. Vaikka silti jännitti, sitten vähän itkettikin, hän pyyhki kyyneleet ja silitti poskeani kunnes olin unessa. 
Herätessäni se yksi lause, "...mitään ei tehdä enää, luovuta." oli tarpeeksi. Olin herännyt jälleen keskelle painajaista. Kaikki ne katseet, miksi itken, miksi huudan ja raivoan. Kipu, ehkä minua vain sattui ja siksi olin niin sekaisin pääteltiin. Sain vain lisää lääkkeitä, ei, en huomioinut kaikkea sitä kipua vaan henkisen tuskan. Huusin kovempaa, huusin apua. Kuin kukaan ei olisi kuullut. Viimein ne kasvot mitkä näin nukahtaessani olivat vierelläni. Kuiskasin, en olisi halunnut enää herätä. Se kuiskaus oli kuultu, hän rauhoitti minut, otti kädestä kiinni ja yritti muistuttaa, olen päässyt näin pitkälle, miksi luovuttaa nyt? 




Muistutan itselleni nyt jatkuvasti, olen edelleen ihminen. Vaikka koen vastoinkäymisiä jatkuvasti, tämä vain oli liikaa. Kaikkien niiden lupausten ja toiveiden jälkeen mitkä osottautui valheellisiksi. Se, että pääsisin jatkamaan elämää, oliko vika vain minussa kun uskoin sen?  
Nyt makaan tässä se samainen kipsi jalassa, kovissa kivuissa ja olen hävittänyt taistelutahtoni. Tätäkö tämä on, minun elämä? Ei anneta toivoa, ei mitään mahdollisuuksia paremmasta. Odotan vain mitä seuraavaksi. Mikään asia ei järjesty. 

Asenne ei ratkaise kaikkea, tuskin kohdallani mitään. Ehkä sellaisiakin tilanteita tulee vielä, mutta tästä eteenpäin sillä ei vain pääse. Täytyy löytää toinen keino selviytyä. Tarvitsen siinä apua, en hymyile enää. Se sattuu.  

perjantai 9. lokakuuta 2015

Äkillinen muutto ja muutos.


Viikko sairaalasängyssäni on jo makoiltu, loppua ei näy. Makoilu on ehkä väärin sanottu, olen todellakin taistellut jalkani edestä ja taistelen edelleen. 


Ambulanssikyydillä tulin kotipaikkakunnan keltaiselle talolle kotoa. Ensihoitajien oli heti todettava, että he eivät voi auttaa vaan tehdä olostani mahdollisimman kivuttoman. Nilkkaa ei saatu enää paikoilleen. Sitten kun alkoi tapahtua, tutkittiin ja tehtiin kaikki mitä pystyttiin, mutta tilanne ei muuttunut kuin huonompaan. Siirryin siitä välittömästi yläkertaan kirranosaston puolelle, täällä olen edelleen ja hyvässä hoidossa. 


Jalkaa ollaan ainoastaan yritetty pitää kasassa kipsaamalla siihen saakka kunnes tiedetään mitä tehdä. Ja ainoa mitä on saatu selville on, että yhtä oikeaa ratkaisua ei ole olemassa, ei ole mitään keinoa miten leikkaamalla siitä tulisi vielä jalka, on ainoastaan oltava valmis yrittämään ja epäonnistumaan. Epäonnistumiseen on valmistauduttava yhtä hyvin kuin itse toimintaan, enemmän henkisesti. 
Odottaminen tälläisissä kivuissa on helvettiä, käy läpi kaikenlaisia tunteita, lääkityksellä kun ei pystytä parantamaan tätä ongelmaa. Kivuilla on selvä syy minkä luulisi lohduttavan, mutta ei se mene niin, nyt se on pelottavaa. Vaurioita on tullut ja liian paljon, syvimmistä hermoistuksista ihon pinnalle. Eikä kaikkea totuutta edes tiedetä vielä. 
Ellei täällä olisi niitä hoitajia, jotka jaksavat olla päivästä toiseen samalla puolella en tiedä miten jaksaisin. Joskus se minuuttikin jonka he käyttävät kuuntelemiseeni on paljon, jokainen hyvä teko tai ele vieläkin enemmän.
Ensiviikolla on vuorossa muutto toiseen sairaalaympäristöön toiselle puolelle suomea. Siihen asti on vain saatava aika kulumaan. Sen kuluttamista ei helpota tämä olo, vahva lääkitys väsyttää ja aiheuttaa kaikkea ylimääräistä. Niin ja rajoitteet ylipäätänsä, jalan on oltava koholla jatkuvasti ja istumista on vältettävä. Sitten vieressä minua paljon parempikuntoinen ja vasta toista päivää oleva mummeli kokee suurta vääryyttä kun joutuu kotiin parannuttuaan, minä itken hänen valitukselle. Olen kaikki nämä vuodet halunnut kuulla tuollaisen lauseen, olisin onnellisin ihminen. Niin nyt huomasin olevani ehkä jopa kateellinen, se kertoo minun luonteleellani miten turhautunut olen. Juuri nyt haluan olla onnellinen siitä, että olen päässyt tänne saakka. 


Tuohon kuvaan ja tunnelmaan, ei niin hehkeänä.