tiistai 29. syyskuuta 2015

Tuuliajolla myrskyssä.



"Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot
sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen.

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
vaikken oikeesti henkeä saa.
Mä kyllä reipas tänään oon
vaikka melkein luovutan jo."




Palasin arkeen, siihen tuttuun keltaiseen rakennukseen kotikaupungissa maanantaina. Hammasta purren, kyyneleet silmissä yritin unohtaa aamuisen välikohtauksen jossa muistikuvani ovat samaan aikaan kirkkaita, mutta sellaisia mitä en haluaisi ajatella. Olin ottanut kuvan nilkastani joka oli pyörähtänyt täysin ympäri ja lähettänyt sen minua hoitaneelle veistelijälle pyytäen apua. Myönnän, en olettanut hänen ottavan kantaa tarkemmin, minunhan kuuluukin olla yliliikkuvainen. Alle tunnin kuluessa kuitenkin puhelin soi ja äänensävy kertoi välittömästi enemmän kuin ne huonot uutiset yksinään, kyse on vakavemmasta jälleen. Oli pysähdyttävä, minä säryn etenevästi ja liian nopeasti.

Viimeistään silloin kun lopulta makasin kipsaajien huoneessa kuuntelin noita yllä kirjoittamia sanoituksia, ne sattuivatkin enemmän kuin mikään muu, jokainen lause oli kuin ote siitä hetkestä.
Vaikeaa on katsoa ja huomata, että säryn päivä päivältä enemmän ymmärtäen jonain päivänä kokonaan, lopullisesti. Onko siihen kuinka paljon aikaa? Tämä ratkaisu jalassa on pysyvää kunnes löydetään keino leikellä, se ei löydy päivässä eikä kuukaudessa ja mahdollista on ettei löydy ollenkaan. Ei voi ajatella sen olevan vain jalka, se on osa kokonaisuutta ja minua. Tämän maan parhaimmistonkaan osaaminen ei ole riittävä ja neuvottomana oma hoitavani ilmoitti lähtevänsä etsimään apua euroopan ulkopuolelta. Sinne saakka mitään ei voi tehdä, muuta kuin taistellen etsiä kaikkialta papereitteni ja kuvien kanssa pelastajaa. Vaikka viimeisin voimin.
Yritin hymyillä kaikista kivuistakin välittämättä sille, että sain edes vaalenpunaisen. En pystynyt. Se on taakka, se mitä ei ole niin helppoa kantaa mukana kuin luullaan. Istun jo pyöriksessä, joten kaikista katseista ei jaksa välittää, nyt yksi lause lähtiessäni muutti kaiken. Jonkun ohikulkijan toteamus, voi miten huonoa tuuria kun on päästä varpaisiin tuettuna. En voinut olla toteamatta, tämä on minun elämää, eikä mitään tuuria. Hän selvästi järkyttyi. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Pystyinhän myös sanomaan tuon hymyillen, vaikka sisimmissäni sattui.


"Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa."

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo



Päivä kerrallaan tuntuu edelleen liian kaukaiselta, hetki hetkeltä taas hitaalta. Mitään kun en voi itse tehdä niiden parempien päivien eteen, kropan palautumista on vain odotettava maltillisesti. Se miten sitten selvitään on ollut minulla eniten mielessä, mikään kun ei enää palaa ennalleen. Minun on ollut jo pakko kohdata tämänhetkinen todellisuus ja asennoitua uudelleen. Se oli kuin isku vasten kasvoja kun hoitajien auttamana lähdin pois sängstä.


Kotia kohti lähtiessäni varmistui, että minä palaan kahden viikon kuluttua kerrosta alemmas kuntoutuksenpuoliskolle. Tarvitsen apua ja tukea, ihmisiä ympärilleni ja henkisesti tasapainotusta tässä tilanteessa. Viikko voi kuulostaa vaatimattomalle, mutta siihen mahtuu kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin. Muutoksia moneen asiaan, myös varmasti minuun ihmisenä.

Kaksi viikkoa on minulle pitkä aika odottaa. Kipujenhan on olettaisi helpottavan vasta viikkojen päästä kun haavat lähtevät umpeutumaan ja paketti voidaan vaihtaa kevyempään. Sitä ennen paremmaksi päiväksi voi sanoa jo sellaista kun kykenee olemaan pois sängystä sen pienenkin hetken. Ne kerrat kun saan tuikkauksen piikistä lihakseen pystyn tekemään niin paljon enemmän sen vaikutuksen aikana, kuten näpertämään tätä tekstiä kosketusnäytöllä vasenkätisesti ranteenkin väsyttyä ja lähtyä paikoiltaan muutamia kertoja, harjaamaan edes hiukset joskus.
Sitten paluu siihen sisällöttömään olemiseen mitä tämä nyt on suurimman osan. Hiljaisuus on laskeutunut, kukaan ei enää tiedä mitä sanoa vaikka joskus ei tarvitisi kuin olla läsnä. Ehkä ymmärrän sen, ei ole ollut helppo minunkaan hyväksyä ja katsoa itseäni. Yhdeksännen tunnin kohdalla netflixiä katsellessa on sitä kysyy mielessään miksi. Eihän minulla ole muutakaan. 

torstai 24. syyskuuta 2015

Juuri nyt on vaikeaa.


Heräsin huomaamaan, että särkynyttä ei voitu korjata. Silloin kun paras mahdollinen hoitokaan ei riittänyt, tilanteeni luultavasti ymmärrät kertomattakin. Otin uutisen todella raskaasti enkä häpeä myötää sitä kuinka henkinen jaksaminen horjuu. Vaikka sanotaan ettei kannata miettiä pidemmälle, asiat eivät muutu enää parempaan vaan päinvastoin. Menetin kuitenkin juuri tärkeän otteen elämästäni, sen vähäisimmän itsenäisyyden mistä olen taistellut. Ei ole väärin tuntea näin, mutta jatkan ja jaksan vaikka väkisin.




Käteni vain roikkuu nyt taakkana mukana, kipuineen ja paketissa. Mikään ei onnistu, ei edes keskisormella mielipiteeni esittämistä tilanteelle. Se purkautuu kyynelinä, olen vielä täysin avuton omassa elämässäni. Sitten kun tiedän tarkasti mihin enää jatkossa pystyn ja mihin en, voin koota itseni uudelleen. Seuraavat viikot etsin itseäni, en anna itselleni aikaa miettiä kuinka asiat ovat olleet paremmin enkä osannut täysin arvostaa sitä ennenkuin nyt. En halua punnita järjellä tunteita. Etsin keinoa millä selviydyn kun pelkkä asennoituminen ei enää riitä.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Huomenta sinulle ja kauniita unia minulle.


"Myrskyjä on varmaankin siksi, että niiden jälkeen saataisiin taas auringonnousu." -Muumipappa

Matkaan lähdettiin pimeydessä ja toivon auringon nousevan tämänpäiväisen myrskyn jälkeen. Edessä on pitkät kilometrit ennen perille sairaalalle saapumista, aika käy yhä hitaammin eikä maisemat enää juurikaan kiinnosta. Katse nimittäin on jo tulevassa, ajatukset tässä hetkessä. Kyyneleitä on vuodatettu jo useaan kertaan, äsken autossa kuullessani radiosta sinun vuorosi loistaa. Ei ole häpeällistä myöntää, että pelottaa. Uskon, että päästessäni sairaalalle jätän taakseni nämä tuntemukset.




Kunnes aurinko on noussut tai edes myrsky tyyntynyt palaan. Tässä tilanteessa emme ennusta tulevaa vaan jätän sen muiden armoille. Olen valmistautunut. Mutta jos se taistelua vaatii, myrskyvaroistus on nyt annettu. 


maanantai 21. syyskuuta 2015

Jos annetaan ajan kulua?


Tiesin, että tässä käy näin. En olisi pystynyt jäämään paikoilleen. Järjellä ajateltuna tarvitsisin lepoa, mutta henkisen jaksamisen takea mielestäni enemmän ihmisten seuraa. Ajatusten kanssa kaksilleen jääminen ei koskaan ole hyväksi minulle tietyissä tilanteissa, se tilanne missä ei kannata on tässä.
Tarvitsin tukea ja ymmärrystä enemmän kuin koskaan huomisen koitosta varten.


Leikittiin muuttumisleikkiä, ulkonäköön en ole ollut tyytyväinen mutten ole jaksanut edes panostaa siihen. En pidä itseäni ihmisenä kun katson peilistä, huonokuntoisuuden näkee hiuksia myöten. Annoin vapaat kädet, minä sain vain odottaa. Aikaa siinä kuluikin, mutta nähdessäni itseni peilistä ensimmäisen kerran muutos oli todella positiivinen, olin elinvoimaisemman näköinen ja kalpeus kasvoiltani oli hälventynyt. Molemmat totesimme, että kannatti. Niinkin pieni muutos, mutta edistymistä jos voi katsoa itseään ja hymyillä.




Enemmäin kuin mitään muuta olen odottanut päästä kahville parhaan ystävän kanssa. Niinkin vaatimattomalta kuulostava asia, mutta merkitsee minulle todella paljon. Ne ystäväthän ovat harvassa täällä, sitten on niitä ketkä eivät vain halua näyttäytyä seurassani pyöriksen aiheuttaman huomion takea ja tärkeimpiinkin ystäviin pystyn olemaan yhteydessä ainoastaan netin välityksellä. Mutta kaipaan usein sitä vuorovaikutustilannetta kasvotusten, sillä silloin en ole yksin ja voin halata tervehdyksenä, osoittaa kuinka arvostan jokaista pientäkin hetkeä joka on käytetty minuun. Voimavarani saan juuri siitä, että elämälläni on sisältöä. Jännitykseni pysyi kurissa, sillä oli joku joka puolitti sen kanssani, kiitokset siitä.




Taktikoimme tänään ja suuntasimme uuteen kahvilaan kauppakeskuksessa. Siitä sitten tulikin uusi vakiopaikka, sillä rakastuin jo vaikoimaan. Myös tuohon kahviin ja täytettyyn croisanttiin. Eli herkutteluksihan homma meni, mutta viimeisenä ateriana ennen paastoa eikä jäänyt nälkä. Niistä nauttiessa ehdimme käymään läpi maailmanmenot ja kuulumiset, voi kuinka kaipaan tälläisiä hetkiä, ei olisi kiire mihinkään. Olisin voinut maistella kaikki kahvit läpi, mutta lähdimme heräteostoksille kirjakauppaan. Jospa olisin löytänyt matkalle lukemista, löysinkin kivalta näyttävän kirjan hyllyyn. Ehkä ei järjellä ajateltuna, mutta voinko laittaa puoliblondin syyksi? Eli voin, tämähän toimii, ei tarvitse keksiä parempaa syytä miksi ostaa se kirja. 




Heipat olivat taas haikeat, piti lähteä valmistautumaan huomisen koitokseen. Aika kuluu nyt hitaammin kuin koskaan, tunnit tuntuvat pitkiltä. Olen kuitenkin valmistautunut tämän myötä paremmin kuin olisin uskonutkaan.


perjantai 18. syyskuuta 2015

Monesta palasista kasannut itseni uudestaan.


Jälleen kerran yksi uusi numerosarja diagnoosilistaani. Tätä palapeliä ei saa kasattua luultavasti ikinä, mutta jatkuvasti joutuu etsimään osia mitkä sopivat toisiinsa. Nyt siis löytyi yksi, sellainen mihin osallisena on Eddy ja kuten arvata saattaa, vaikeasti ilmaantuvana kuten aiheuttajansakin. Hoidot päästiin aloittamaan ajoissa, mutta ne eivät harmikseni ole parantavia eikä ratkaisu mihinkään, ainoastaan minun oloa helpottavia niin kauan kuin mahdollista. Ongelmat ovat verisuonistojen kätköissä joten kyse ei ole mitenkään helppohoitoisesta asiasta ja sillä on taipumusta edetä vuosien kuluessa. Jos olet ihmetellyt miksi esimerkiksi olen kesähelteellä villasukat jalassa tai hengästyn puhuessa ja näytän aina yhtä sinertävältä, älä ihmettele enää kun se on pala minua.


Ehdin olemaan jo hetken sujut asian kanssa, koska luulin sen olevan vaarattomampi ja otin sen elämääni riesana. Mutta sitten jouduin ymmärtämään kuinka väärässä olinkaan ollut ja hiljaisena alistuin sille kohdistaen katseeni lattiaan. Mieleeni tuli ristiriitaisia ajatuksia, olisinko halunnut tietää kaikkea? Vai voisinko ottaa helpotuksena saada selvyys taas yhdelle asialle? Minun ei tarvitsisi kantaa huolta muusta kuin kuulostella lääkityksien vaikutuksia. Pettymyksille ei tullutkaan loppua ensimmäisten annosten jälkeen, mikään ei muutu. Tein väärin kun jäin odottamaan parempaa vaikka niin useasti olen jo joutunut huomaamaan ettei se todellakaan kohdallani ole järkevin päätös. Taas käyn henkistä taistelua, pidän itseäni liian monimutkaisena ja vaikeana. Olisi pitänyt kohdata tämä toisin, mutta annoin tunteilleni väsyneenä liikaa valtaa. Valmiiksi turhautuneena kaikkien muiden kymmenien kanssa, yksi diagnoosihan oli vain liikaa.



Joten hengitä sisään,
Hengitä ulos, 
anna sen olla.


Pitää pysähtyä ja muuttaa asennoitumista, se on vain yksi muiden lisäksi jos ajattelen sen niin. Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta suojelen sillä itseäni jotta jaksan. Mutta alku on aina hankalaa, ainakin minulla. Nyt vain jatkan elämää ja kuuntelen päivä kerrallaan mihin suuntaan tämän kanssa vielä joutuu menemään. 

torstai 17. syyskuuta 2015

Tiedän nyt mitä oon ja mitä teen.


Luulin, että kaikki aloitetaan alusta, jälleen. Uusi fyssari, joten miten hän voisi olla tietoinen kaikesta minuun tutustumatta? Huomasin, että olin ollut väärässä kun kuuntelin hämmästyneenä miten hän kertoi elämästäni ja kehostani paremmin kuin minä itse.
Olen ollut vuosia väärin ymmärretty, mutta myös monen virheen kohteena. Eddyn kokonaisuutta on laiminlyöty hoidossa, oireet ovat selkeät ja nyt sain itse vastauksen moneen kysymykseen. Emme halunneet käydä miettimään enää vastausta mikä tähän tilanteeseen on johtanut, kaikenhan olisi voinut tehdä toisin. Enää ei palata menneeseen eikä aloiteta alusta, mennään tästä eteenpäin.
Nyt kun kaikki on vihdoin ja viimeinkin selvää voin olla varma, on paikka missä minua osataan auttaa!

Meidän yhteistyötä oli kulunut reilu tunti ja sitten kokeiltiin käskyttää kehoa, eli kohdallani ei toimi niin jos sinä haluat nostaa käden niin tietenkin vain nostat sen. Sama kun liikutat varpaita, et mieti sitä sen tarkemmin. Hermotuksethan on nyt minulla täysin pielessä, mikään liike ei tapahdu ajatuksen voimalla enää. En liikuta varpaita miten haluan vaikka kuinka mietin, niin mitään ei tapahdu. On vielä yksi tapa, luoda uusia tapoja käskyttää. Ei ollut helppoa, käytin kaikki voimani ja motivaationi siihen pieneen hetkeen. Mutta sitten näin omin silmin nytkähdyksen ja havainnoin sen ihan itse, olin todellakin aidosti hämmästynyt. Siitä minkä piti olla mahdotonta tuli mahdollista, minä sain kokea miltä tuntuu onnistua! 
Onnistumisiahan seuraa se epäonni ja arvailut kehon voimakkaasta reagoinnista kävi toteen. Makasin sängyllä menettäen kaiken hallinnan, päässä pyöri ja oksetti. Siitä välittämättä yritin hymyillä ja ajatella vain positiivisesti. Sanoin fyssarille, että tästä päivästä eteenpäin alan uskomaan ihmeisiin. Niitä ei tapahdu päivässä, niitä pitää tavoitella.


Jään odottamaan tulevaa, mutta vastuulleni jää pitää tilanne hallussa sinne asti. Motivaatiosta ei ole enää pulaa, vaikka vaikeaa tulee olemaan. Yhteensä nämä seitsemän tuntia autossa istumista oli kaiken kivunkin arvoista, mutta vuorokaudenkaan kuluessa en ole vielä palautunut. Olo on niin huono, että olen ehtinyt jo miettimään kyyneleet silmissä miten niin pienestä asiasta tuli näin valtava taistelu. Kuitenkin voin todeta, elämän on vain jatkuttava. Kuvasta voit itse päätellä kipujen tilannetta jos sanon, että tuolloin oli vielä jotenkin siedettävää olla. Nyt värittäisin tuon tummanpunaisella kauttaaltaan jos saisin pideltyä edes kynää kädessä. 


tiistai 15. syyskuuta 2015

Ei oo olemassa kummituksii, eiks nii?



Sinulle se on ehkä vain flunssa joka paranee korkeintaan parissa viikossa. Vedät peiton korviin ja lepäät niin selviät siitä. Ehkä sinullekin ne päivät tuntuvat erityisen vaikeille, kuuntelen usein sitä valittamista samalla kun mietin miltä tuntuisi sairastaa se hetki ja jatkaa elämää. Vuodessani ei montaa päivää ole jolloin olisin täysin oireeton. Määritelmäni flunssasta on erilainen kuin perusterveellä ihmisellä, taustaltani kun löytyy lisäksi muita sellaisia sairauksia, jotka pahenevat oireiluiltaan ja romahduttaa täysin.


Infektiothan ja herkkyys niihin ovat selittyneet Eddyllä, ne on vain kohdattava ja kestettävä.
Keholla ei yksinkertaistettuna ole siis kykyä puolustautua pöpöjä vastaan. Suunnitelma on aina ollut selkeä mitä hoidetaan ja miten, minä otan kaiken avun vastaan ja noudatan kiltisti ohjeita.
Se ei ole pelkkää niistämistä tai yskää vaan hengittämisen vaikeutumista, ei ole lämpöä vaan kuumemittarin asteluku nousee liian paljon tehden kivuistakin sietämättömiä, ei pysty mihinkään. Minkäänlainen ajattelu ei ole mahdollista, varsinkaan asiasta valittaminen.




Se, että mikä auttaa jaksamaan ja kestämään jatkuvan kierteen on luultavasti tottumisesta johtuvaa. Vaikeaa se edelleen on antaa periksi päivästä toiseen, vuosien kuluessa huomaa kuinka osaa sitten arvostaa niitä oireettomia hetkiä yhä enemmän. Voimavaroja käytän ainoastaan olemiseen ja sitten parempina päivinä kerään niitä takaisin.

Täällä jälleen popsin antibioottikuureja peräkkäin ja yritän pitää ajatukset hetkessä. Aikaahan ei ole enää viikkoakaan ennen ensimmäistä operaatiota ja kalenterissani on pelkkää matkustamista vastaanotoille tai hoitoihin. Jo ensiyönä matkaan lähdetään puoli neljä, mutta ainakin vielä hyvillä fiiliksillä olostani huolimatta. Jossain välissä olisi kerättävä niitä voimiakin takaisin, mutta rauhatonta on olla, ei haluaisi jäädä paikalleen miettimään tulevaa. Pitää siis olla paikallaan miettimättä mitään, siinä auttaisi jos olisi jotain muuta ajateltavaa. Otan kainaloon karvakaverin ja yritän kuunnella sen suloista kuorsausta unohtaen omat ajatukset. Niinkin pieni asia tuo voimaa, usko tai älä. Voin ainakin sanoa yrittäneeni.

torstai 10. syyskuuta 2015

Kiitos kun sä sanoit niin.


Kun havahtuu päiväunilta kuulemaan, että reilun viikon päästä leikataan. Heräsinkö painajaiseen vai luulinko kaiken olevan unta?

Vaikka useat kerrat aiemmin olen saman uutisen kuullut, mutta nyt pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Kaikki järjestyy. Olen viimein hyvissä käsissä, hoito on parhainta mitä voi toivoa ja minä sain huomata olevani ihminen. Kesken puhelun kohtasin silti sen pelon mikä aina yrittää olla minua vahvempi, se yrittää horjuttaa ja epävarmaksi. Selviänkö tästä, ei niinkään se epäonnistuminen?
Toisessa päässä juuri oikeat sanat oikeaan aikaan kertoivat, minä en enää taistele yksin vaan kanssani taiselee niin hän kuin kaikki muutkin tiimistä. Huomasin sen herkistymisen kun kerroin kuinka suurin huolenaiheeni on nukahtaminen ja perustelin sen huolellisesti. Se pelko ei ole enää vahvempi kuin me, hän kertoi tulevan mukaani jo valmisteluissa, odottaa vierelläni niin kauan kunnes olen tiedottomassa tilassa ja on heräämisessä lähelläni kunhan sen aika tulee. Hän on nyt läsnä koko sen ajan ja lupaa tehdä toimenpiteessä parhaansa. En ole yksi muista vaan se jonka menneisyys mielessä tavoitellaan parempaa huomista. Hän ymmärsi ajatuksiani paremmin kuin kukaan koskaan, mutta kuinka ihana teko oli lupautua hoitamaan minua kokonaisuutena. Kuinka hän osasi sanoa juuri ne oikeat sanat mitä halusin kuulla? Vastuu on suuri, mutta kuinka sitä kannattelee on koskettavaa seurata. Silloin pyyhin ne pelon kyyneleet pois ja hymyilin pelkästä kiitollisuudesta. Minusta huomioitiin minä, ei ainoastaan sitä kehoa. Ehkä tästä todellakin selvitään.




Mietin, että ymmärtääköhän millaisen muutoksen tuo yksi ihminen toi ja tuo elämääni omalla toiminnallaan? Voiko tuollaisessa asemassa oleva olla noin hyväsydäminen ammattitaidon lisäksi, en ole ennen tuollaista yksilöä kohdannut?
Vai onko tämä kaikki vain sitä unta? Jos on, älkää vaivautuko herättämään tai vasta kun kaikki on ohi. Voin nyt luopua pelostani, annan sen palata vasta sinä päivänä kun kirjaudun sisään taloon ja nyt vain keskityn jännittämään. Ehkä myös keräämään voimia tulevaa varten.

Kaiken tämän myötä voin todeta, olen valmis!

lauantai 5. syyskuuta 2015

Kehoni, sinä olet minä.


Rakas kehoni, sinun pitäisi pitää minut hengissä ja olla yhtä kanssani, mutta olen sinun vanki etkä ole terve, et tule koskaan olemaan. Sinun vuoksesi olen maannut useita kertoja sairaalasängyllä miettimässä vastausta kysymykseen, olenko hyväksynyt sairauteni. Halusin vain pohtia syytänkö sairastumisestani sinua vai minua. Haluaisin olla syyttämättä näitä geenejä siitä, että isäni ei nähnyt minun kasvavan kanssasi ja pystynyt olla tukemassa minua, hän olisi ymmärtänyt parhaiten minua kuin kukaan toinen ihminen. Sinä olet se joka geenivirheen on luonut ja minä se, joka sitä virhettä kantaa. Minä en voinut vaikuttaa muuhun kuin siihen millainen minusta kasvoi ihmisenä, minä. Mutta voin myös päättää miten suhtaudun sinuun. Voin hyväksyä jonain päivänä, että minä olen kanssasi yhtä. Sinä kehoni ja minun mieleni on vielä erillään, tiedätkö miksi?


Myös joskus unettomina öinä pohdin taistelenko sinua vai sairautta vastaan. Tai sen kaikkia lukemattomia oireita, vakavia ja vaikeita. Juuri nyt on sellainen hetki. Kun katson sinua, näen ainoastaan nuo lukuiset arvet, en sisäistä kauneutta. Kun tunnen kipua, tiedän olevani elossa. Sinä taas pidät huolen, että se tulee tunnetuksi. Sinä haluat tulla huomatuksi, mutta joskus minä taas tunnun jäävän sinun varjoon. Sinä olet se mikä tekee minut tunnetuksi. Olet osa harvinaisuutta, se tekee sinusta niin vaikean ymmärtää.


Minulla on aihetta pyytää sinulta anteeksi, vaikka sinä teit minusta virheellisen. Kun olin nuorempi ja laitoin sinut urheillessani koville, varoitit minua, mutten kuunnellut. Kuuntelin liikaa sydäntäni ja tein sitä mitä rakastin. Jos olisinkin kuunnellut sensijaan niitä kipuja ja hidastanut, olisi sinulla ollut tilaisuus hengähtää. Sinä halusit suojella minua ja yritit pitää itsesi kasassa siihen saakka, että viimeiseltä juoksulenkiltä pääsin kotiin avun luokse. Vasta sitten säryit ensimmäisen kerran. Kun sinua ei saatu enää korjattua, aloin menettämään entisen minäni, entisen elämäni kaikkine tärkeine yksityiskohtineen. Mutta vasta sen jälkeen kun sain selvyyden, että mikä sinä todellisuudessa olet, menetin kaiken ja joudun elämään hyvinkin sinun armoillasi. Vuodatit ne useat kyyneleet kanssani. Muistat varmasti kuinka katsoin sitä paperia, missä kaikki luki mustaa valkoisella. Sinua ei voida parantaa, olet särkyvä.

Elän nyt sinun parhaaksesi. Olen nyt kuunnellut sinua todella tarkasti, jotta voin ymmärtää miten haluat minun toimivan. Huudat minulle nykyisin useasti, tiedän syyn siihen. Emme ole olleet yhtä. Olen taistellut ehkä liikaa sinua vastaan, luulin sen riittävän kun luovuin entisestä elämästäni ja aloitin uuden. Vaikka kuinka toimin niinkuin haluat, silti et tunnu hiljenevän lainkaan. Silloin yritän hiljentää sinua edes vähän kipulääkitykselläni. Kun olisit edes hetken hiljaa niin tekisit elämästäni helpompaa.
Olen nyt istunut suunnittelemassa vakavasti toimenpiteitä, jotta pysyisit kasassa. Olen valmis mihin tahansa vuoksesi. Huomaan nimittäin, että olet väsynyt taistelemaan. Minä en ole vielä henkisesti, haluan elää. Säikytit minut ja läheiseni todella pahasti muutama viikko sitten, silloin ymmärsin kuinka ilman sinua minulla ei ole mitään.


Siksi haluaisinkin, että voisimme olla yhtä, jotta minun olisi siedettävämpää olla. Olen nyt valmis hyväksymään uuden elämäni ja sinut sen tärkeimpänä osallisena kunhan sinä vain olet valmis taistelemaan kanssani. Tulen tekemään parhaani, jotta jaksat pitää minut jatkossakin hengissä ja kasassa. Minä toivon, että annat minun herätä tulevista toimenpiteistä, suostuessani niihin olen valmis taistelemaan puolestasi.
Sillä sinä olet minä, enemmän kuin kukaan.


tiistai 1. syyskuuta 2015

Kävi mitä kävi, voittajat ei pelkää hävii.


En olettanut keskustelevani yhden kirran kanssa vakavasti, tulevaisuudesta ja sen tosiasioista. En myöskään koskaan uskonut hänen myöntävän, kaikki mitä hän voi tehdä on tehty. Se ei ole riittänyt, jalkani ei tullut kuntoon. Oli minun vuoroni hyväksyä, monta taistelua on koettu ja nyt olisi aika luovuttaa. Pelkästään sen ääneen sanominen ei riittänyt, siitä täytyy vielä tehdä totta...

Aikaisemmin jalkaan laitetut titaanit otetaan leikkauksella pois. Niiden tarkoitus oli korjata, mutta kuvissa se ei näytä siltä. Enää ne aiheuttavat turhaa ja ylimääräistä voimakasta kipua, osa hermoon kohdistuvaa. Myöskin jatkuva aiemmista leikkauksista tulleiden haavojen aukeaminen on huolenaihe tulehduksia peläten. Poistamisella hyvä puoli on, että nuo asiat voivat parantua. Mutta se tuo yhden muutoksen, sen mikä tuntuu isoimmalta henkiseltä taakalta. Kaikki palaa ennalleen. Herätessäni jalkani on samanlainen kuin ennen ensimmäisiä operaatioita, muistan kuinka kaiken piti muuttua paremmaksi kun makasin leikkurin pöydällä odottamassa. Miltä tuntuu palata sinne, herätä ja kokea kaikki uudelleen? Varmasti vaikealta, mutta olen valmis siihen. 


Mutta kuinka se sattuu myöntää, olen hävinnyt tämän taistelun. Epäonnistunut, ihmisenä vai ymmärtävätkö ihmiset sen, että minun kehoani ei vain koskaan voi täysin korjata. Kaikki ne kuntoutukset leikkausten lisäksi, annoin itsestäni aivan kaiken ellen jopa enemmän. Halusin kokea sen onnistumisen, kävellä vastaanotolle ja kiittää kirurgia kuinka hän auttoi. Neljä vuotta verta, hikeä ja kyyneleitä. Ei yhtään iloa. Tänään hymyilin ensimmäistä kertaa, hyvän voittajan täytyy osata myös hävitä. Ehkä vielä joskus tulee se päivä kun voin kokea onnistumisen hetkiä, tulla parempaan kuntoon. Haluan uskoa niin, haluan taistella nyt sen puolesta.