lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kiitollisena uusista mahdollisuuksista.

"Olen kesken, en siis lainkaan valmis täältä poistumaan
Juuri kun on meno käynyt elämältä maistumaan
Mulla olis yksi toive, yksi pieni pyyntö vaan

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Annathan siis katsoo vielä, miltä näyttää huominen
Niin mä teen mun parhaani, et oisin hyvä ihminen
Tiedän, että kuulet tämän, pyyntöni mun rukouksen"





Kaksi vuotta sitten herätyskello olisi soinut kolmelta yöllä, ellen olisi valvonut koko yötä jännittäen. Pitkä matka kohti sairaalaa alkoi, perille päästyämme saattajanani oli koko perhe ja jostain syystä halasin äitiä itkuisena ennenkuin jouduin lähtemään hoitajan matkaan. Vaikka tiesin tarkalleen, että tämä on pelkkä rutiinileikkaus heille ja kestoltaan vain muutaman tunnin, olin peloissani. Mutta se oli kai vain vaistomainen reaktio, olin ollut vain nilkan operaatiossa ennen tätä.
Jännitykseni laantui kun lääkärini tuli paikalle, hän on suomen huippuja ja tilat jossa leikkaus tapahtui olivat hulppeat. Kävelin saliin omin jaloin ja viimeisin muistikuvani on kun mukava anestesialääkärini totesi, että kohta pääsen linnanmäen vuoristoradan kyytiin. Hän ei valehdellut, olin nukahtanut hymyillen.

Katson nyt kelloa ja mieleeni painuu leikkaustekstien lause, "14.32 sydän pysähdyksessä.."

Herätessä tunsin putken kurkussani, yritin huutaa ja repiä sen pois. Sitten jälleen pimenee. Säikähdin avatessani silmät, ympärillä oli liian paljon laitteita ja ihmisiä enkä ollut siellä heräämössä missä piti. Sitten avaan uudelleen silmät ja kaikki alkaa vaikuttaa kirkkaammalta. Vasta silloin minulle kerrottiin tilanteen kulku. Tunteet tulivat välittömästi pintaan, en miettinyt tapahtunutta vaan elämääni noin yleisesti. En alkanut suunnitella huomista vaan siinä opin elämään hetkessä, kuuntelin kun hoitajien radiosta tuli jenni vartiaisen en haluu kuolla tänä yönä ja silloin ne tunteet purkaantuivat itkuna. Hoitajien kysyessä itkenkö kivusta, vain yksi aamusta asti minun vierelläni ollut ymmärsi sanomatta mistä ne kyyneleet johtuivat. Hän piti kädestäni kiinni niin kauan kunnes rauhoittavat teki tehtävänäsä. Ymmärsin miten paljon rakastan kaikkea elämässäni. En silloinkaan olisi muuttanut siitä mitään. Se avasi silmäni. Osaan nykyään nauttia elämän pienistäkin asioista ja ne ketkä tämän tilanteen kanssani elivät, tietävät sen.

Valitettavasti tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi jolloin samainen lause on kirjoitettu. Sydäntä on tutkittu vaikka kuinka ja rakenteellista tai synnynnäistä vikaa ei ole, mutta tapaus nimitettiin äkilliseksi sydäntapahtumaksi. Sittemmin se syyhän löytyy nyt diagnoosista, vaikken millään jaksaisi uskoa kaiken olevan sen syy, mutta sen faktan kanssa täytyy elää.

Pelkäsin tapahtuneen jälkeen leikkauksia, niitä tehtiin neljä kappaletta tämän jälkeen. Itkin aina itseni nukutukseen. Heräämössä kuin kirouksesta, jokaisen leikkauksen jälkeen on soinut tuo sama biisi ja aiheuttanut kylmiä väreitä. Sitten ollaan hoitajieni kanssa kuunneltu ja itketty porukalla, niin moni tietää kuinka tärkeät noista sanoista tulikaan elämässäni. Se saa minut jaksamaan, kuuntelen sitä aina kun tunnen olevani kehon vankina ja käsitän miten paljosta olen jo selvinnyt niin selviän tästäkin.



perjantai 19. kesäkuuta 2015

Juhannus!



Hyvää juhannusta!




Juhannukseeni on kuulunut mökillä illanvietto perheen kesken ja hyvä fiilis. Nyt täällä fiilikset olivat hyvät, mutta aivan toisesta syystä. Katselin koko yön vanhoja kuvia ja nauroin hetkille. En uskonut nauravani seuraavanakin päivänä kaikkien kipujen keskellä.
Kun toiset nuoret olisivat jo juhlimassa juhannusta, vierelläni oli yksi ystävistäni joka pelkästään olemuksellaan saa minut hymyilemään ja unohtamaan kaiken muun ympäriltäni. Hoitajat ihmettelivät ääneen jälkeenpäin, että harvoin näkee noin toiselle luodun ihmisen ja totesin siihen hymyillen, että muuta niin täydellistä elämässäni ei ehkä olekkaan.
Se ihminen on jäänyt vierelleni kun toiset lähtivät, tsempannut ja kokenut kanssani kaikki olemassa olevat tunteet läpi tämän taistelun keskellä. Tänään naurettiin niin hysteerisesti asioille, että vatsalihaksiin sattui enemmän kuin mihinkään muuhun ja vedet oli silmissä silkasta ilosta eikä surusta. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että tämä juhannus olisi edellisiä huonompi. Ei, tämä riitti tuomaan päivääni iloa. Osaan vain tämän myötä olla sanoinkuvailemattoman onnellinen, että olen saanut tämän ihmisen ystäväkseni, nöyrä kiitos.



keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Tassua toisen eteen, helppoa?


Kun kerran lapsena opettelee kävelemään, ei oleta joutuvan tekevän sitä uudelleen vanhempana.
Seisoin tänään toista kertaa valjaiden varassa yrittäen kävellä ja vaikka kuinka keskityin niin ei siitä mitään tullut. Katsoin jalkoja miettien miten pääsen eteenpäin, miten ylipäätään kävellään? Sitten kun jalkoja liikutettiin puolestani ja yritin päästä liikkeeseen mukaan hahmotin kaiken vain lonkassa. Siitä alaspäin kaikki toiminta häviää ja ainoa aistimus on kipu. Kokonaisuudessaan tälläkertaa kipua ei juurikaan ollut muualla kuin selässä, en itkenyt vaan päinvastoin, olin hyvin lääkitty ja olo oli omituisen hyvä. Koko tämän jälkeen olin yhtä väsynyt kuin puolikkaan juoksemisen jälkeen.


Mutta miten niinkin yksinkertaisena pidetty asia voi olla näin vaikeaa? Seisominenkaan ei ole itsestäänselvyys, sekin tuntui alussa vieraalta ja nyt jo vähän paremmalta. Sitten fyssa elättää toivoa, että yhtäkkiä muistaisinkin miten kävellään. Samaa haluan itse toivoa ja tavoitella. Sain palautetta ettei ole hyvä ajatella liikaa, mutta pakosti pohdin näin jälkeenpäinkin, vaikka muistaisinkin niin kantaisiko jalkani? Jaksaako lihakset aktivoitua niin? Pysyykö paikat kunnossa tai edes paikallaan? Olisikin helppo olla ajattelematta kaikkea mihin ei varmaa vastausta ole kerrottu. Todellisuudessa vastaukset saa vain yrittämällä ja tekemällä.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Ikimuistoinen synttärilahja.




Jälleen vanhenin vuoden sairaalassa. Heräsin aamulla seitsemältä tunnin yöunien jälkeen hoitajan onnittelulauluun ja aamupäivä sujui rutiininomaisesti vaikka mielessä jännitin tulevaa. Ehkä osittain jopa tulevaisuutta. 


Illalla kolmen tunnin kärsimyksen, automatkan, jälkeen olin suositun fysiatrin vastaanotolla. Tärkeinpänä kysymyksenä minkälaisena hän näkee sairauden minun kohdallani? Se hetken hiljaisuus jäi mieleeni selkeästi ennenkuin sain vastauksen; todella vaikeasti ja vakavasti ilmaantuvana. Kaikilla alamuodoilla lisättynä paperilla, hyvää syntymäpäivää minulle. Todellisuudessa se paperinpala oli vain muodollisuus tiivistettynä, mutta samalla se oli uuden elämän alku. Joudun vain oppia elämään, selviytymään. Kun otettiin puheeksi tulevaisuus ymmärsin selkeämmin miten minun kohdallani puhutaan rajallisesta sellaisesta. En olettanut saavani niin moneen kysymykseen vastausta. Kotimatkalle, tai matkalle takaisin sairaalalle lähdin hämmentyneenä.



Palatessani sairaalalle puoliltaöin, syntymäpäivääni oli jäljellä muutama minuutti. Kivut oli todella järkyttävät päivästä, mutta mieleni silti käsitteli asiaa tarkasti koko seuraaavan unettoman yön.
Tähänasti ajattelutapani on ollut, että haluan elää enkä selviytyä. Nyt aloitan työstämään muutosta sillä, että minä taistelen elämästä. Voisin olla surullinen siitä, etten päässyt juhlimaan niinkuin ikäiseni, mutta oikeastaan pitäisi olla iloinen siitä miten olen kasvanut henkisesti näiden vuosien aikana. Tämänpäiväinen oli suurin kynnys ja se on ylitetty nyt. Seuraava kynnys on sitten kun vastaukset tulee perkkipuolelta, sitten voi olla ettei yksi yö riitä syvällisten pohtimiseen.