torstai 5. toukokuuta 2022

Kuka minä enää olen?

 

Vuosi vaihtui. Pysähdyin ajattelemaan menneitä hetkiä, sain elämään ja elää kokonaisen vuoden, kaikki sen hetket, niin hyvät kuin pahat. Koko muu maailma oli pysähdyksissä, minun ei. Kun oireenmukaisesti hoitoni oli paremmin hallinnassa ja oikeanlainen hoito löytynyt, aloin löytämään hetkittäin aina vain enemmän voimia ja sen jälkeen myös rohkeuttakin elää. Lukemattomista komplikaatioista huolimatta, pienen aivoverenvuodon ja lukuisten verenmyrkytysten, sekä kaikkien vastoinkäymisten ja ennustuksien jälkeenkin - tässä olen ja on vuosi 2022. 


Mutta mistä nyt aloittaisin? Oikeastaan on palattava vuosia menneeseen aikaan. Ihmiset vierelläni tekivät yhä kaikkensa mahdollistaakseen, että voisin elää sitä elämää mikä minulla oli. Muttei ollut elämää. Minulla ei ollut mitään, olin menettänyt kaiken kun hetkestä toiseen oli ainoastaan taistelemista ja selviytymistä. Olen kuitenkin myös menettänyt jo kauan sitten mahdollisuuden itsenäisyyteen, tarvitsen aina jonkun vierelleni edes selviytyäkseni. Olin menettänyt siitä syystä itsenikin. Menetin rohkeuden ja kyvyn unelmoida. Silloin pysähdyin ja hiljenin alkaessani etsimään itseäni uudelleen, mutta myös selvittämään voisinko vielä edes jotenkin elää enkä vain olla elossa? Voisinko löytää jotenkin itseni ja kuka enää olen tai kuka tulen olemaan? Nimeni on Jenna, mutta kuka olen, muu kuin pyörätuolissa, diagnoosien määrittelemä?   


"Kuka meidät opetti niin pysymään hiljaisuudessa kii?
Jos sä viitot, huomaako kukaan?
Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita,
kun tänään naamiot riisutaan

Ja koko maailma näkee sen mitä sä kavahdit peitellen."
Ellinoora-Elefantin Paino



















Kuuntelin sydäntä, en järkeä tai ketään muutakaan kun mielessäni minusta ei koskaan tullut mitään, olen kuunnellut niin kauan pahoitteluja siitä ja se on tuntunut käsittämättömän pahalta. Sanat satuttaa enemmän kuin mikään muu ja halusin muutoksen siihen ensimmäisenä, halusin olla jotain. 


Sain poikkeuksellisen järjestelyn ja mahdollisuuden opiskella, enkä välittänyt hetkeäkään pystyisinkö koskaan tekemään töitä. Opiskeleminen vaikean aivovamman kanssa ja tilanteessani aiheutti lohdutonta itkua kun mistään ei meinannut tulla mitään ja useasti halusin ainoastaan luovuttaa. Opiskelin kokonaan itsenäisesti ja etänä, kotoa ja sairaalasta, mutta sain käsittämättömästi tukea kaikista lähimmäisestä ja rakkaimmasta ihmisestä, äidistäni. Ilman hänen kärsivällisyyttään ja periksiantamattomuuttaan en olisi jaksanut ja selvinnyt. Kaikessa hiljaisuudessa valmistuin. Uskoinko hetkeäkään, että valmistuisin? Rehellisesti? En. Pidellessäni käsissä todistusta valmistuneena ensimmäistä kertaa, purskahdin viimeistä kertaa itkuun, mutta silloin pelkästään onnellisuudesta ja helpotuksesta. Se oli ohi, olin pystynyt siihen. Media on alana mahdollistaja ja huolimatta rajoitteistani, löysin paikkani. 

Minusta tuli sittenkin jotain.
 Ja paljon enemmän. 

Pahimpien oireiden yhä edelleen pysyessä hallinnassa ja kaikista komplikaatioistakin huolimatta, uskalsin jälleen unelmoida ja sain mahdollisuuden uskaltaa elää vielä enemmän. Etsiä elämään jotain, tavoitella edes vähän vapautta mistä olin aina unelmoinut. Vielä ei olisi liian myöhäistä, eikä minulla olisi mitään menetettävää. 

Siitä yhdestä päivästä tuli kuin elämäni ensimmäinen päivä. Lähdimme reilun sadan kilometrin päähän sellaisen ihmisen luo joka sai minut välittömästi uskomaan ettei tilanteeni, toimintakykyni, vammani tai mitkään rajoitteeni ole syy miksen pystyisi avustettuna kokeilemaan voisinko saada elämääni jotain sellaista mistä olin unelmoinut useita vuosia - itsenäisyyttä ja vapautta. Mahdottomasta pystyttiin tekemään mahdollista. 


Laukaisin ensimmäisen nuolen ja olin rakastunut lajiin. Sanoin sen silloin mahdottomuudelta tuntuneen ajatuksen ääneen - minusta tulee vielä parajousiampuja. 

Aikaa on nyt kulunut ja paljon tapahtunut. Vastoin odotuksia ja oletuksia, vastoinkäymisiäkin, 
kyllä, olen parajousiampuja. Eikä siinä vielä kaikki.
Olen myös parajousiammunnan maajoukkueessa ja jousiammunta on koko elämäni.
Enää ainoastaan taivas on rajana. Kirjaimellisesti.




Alusta alkaen parajousiammuntaan perehtyneiden valmentajien avustamana ja tukemana, oikeanlaisilla välineillä ja apuvälineillä rajoitteeni ja tilanteeni huomioiden, nuoli nuolelta ja hetki hetkeltä sain myös huomata kuinka olin löytänyt jotain minkä olin ollut kadottanut kauan sitten. Itseni. Sekä sen vapauden. Jousiammunta antaa minulle sellaisen vapauden ja itsenäisyyden mitä voi vammattoman olla mahdotonta ymmärtää, saan ja pystyn hallitsemaan lähes kaiken itsenäisesti jousen ollessa käsissäni. En ajattele tai edes pystyisi ajattelemaan mitään muuta, koska jousiammuntahan on ainoastaan kiinni tekniikasta ja useasti millin tarkkuudella keskittymisestä. Virheistä saa syyttää itseään ja joskus vähän rajoitteitakin. Tilanteeni ja kaikki rajoitteet on otettava huomioon jokainen hetki ja aivan kaikessa, niin lääkäreiden kuin kaikkien muidenkin, mutta esimerkiksi fysioterapeuttini pitää minusta hyvää huolta jousiammunnan osalta. Mutta kaikista tärkein ihminen vierelläni jousiammunnassa on valmentajani. Ei ole sanoja kertomaan kuinka kiitollinen olen hänestä ja hänelle. Ympärilläni on maan ja jopa maailman parhaimpia jousiampujia, jokainen heistä on kohdannut minut yhdenvertaisena ihmisenä ja auttaa aina tarvittaessa ja pyytämättäkin. 
Vaikka tilanne olisi mikä tahansa, elän ja hengitän jousiammunnalle ja jousiammunnasta. Jos jonain hetkenä on tilanne etten pysty jousiampumaan, sitten en pysty, mutta vaikka viimeisillä voimilla haluan aina edes yrittää. Aivan valtavasti se on minulle antanut, antanut elämälleni aivan uudenlaisen merkityksen ja tarkoituksen. Sairauden hallitseminen ja tilanteeni on lääkäreiden käsissä, minun spastisissa käsissä on jousi ja tähtäimessä paljon. 

Löysin itseni ja pystyn määrittelemään kuka tänään olen. Aloitetaan alusta. 

Moikka, olen Jenna. Diagnooseistani ja pyörätuolista huolimatta olen yhdenvertainen ihminen kuin sinäkin. Ajattelen yhä elämästä positiivisesti ja hymyilen liian paljon vaikka joskus tekisi mieli itkeä, mutta sellainen olen. Olen liian kiltti ihmisenä ja haluan ajatella kaikista, sekä kaikesta pelkästään hyvää. Nauran paljon, koska huumorintajuni on surkea. Aivovamma näkyy joskus minusta enemmän tai vähemmän ja se myös on syy miksi olen aina väsynyt. Vaikka minusta ehkä näkee diagnoosini tai tilanteeni, en häpeä tai pyydä anteeksi sitä kuka olen. En enää. Ne on vain osa minua, ne ei määrittele kuka olen. Älä sinäkään määrittele minua niiden perusteella, ole kiltti?
Minusta sittenkin myös tuli jotain. Ja voisin sanoa, että harrastan jousiammuntaa, mutta sanon, että jousiammunta on elämäni. Elän jousiammunnasta. Kuin myös musiikista ja Ellinoora on yhä edelleen elämässäni tärkeä ihminen muistuttamassa, että vielä se helpottaa vaikka elefantin painon alla olisikin hetkittäin sietämättömän paha olla. 
Minulla on elämässäni parhaista parhain ystävä kenestä olen kaikista kiitollisin ja vierelläni ihmisiä ketkä hyväksyy minut tälläisenä kuin olen. Äiti, leijonaemo on minulle kaikista rakkain ihminen ja tulee ikuisesti olemaan, hän mahdollistaa elämäni ja pitää minusta hyvää huolta. 
Minulla on äärettömästi syitä mistä olla kiitollinen ja onnellinen, niin paljon etten jaksa luetella kaikkea. Mutta elämä, siitä on syytä olla kiitollisin. Haluan kuitenkin päättää tämän kirjoituksen lauseeseen, 

Kiitollisena siitä, että jokainen joka ei uskonut teki minusta uskomattoman. 


2 kommenttia:

Kirjoitathan asiallisia kommentteja? Nimettömyys ei auta, sinut saa silloin selville. Kysythän sellaisia kysymyksiä mihin itsekin vastaisit jos kysyisin samaa sinulta? Tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta minulla on oikeus yksityisyyteen ja olla vastaamatta kysymyksiin. Valitettavasti en usein voi vastata kysymyksiin mihin liittyy sana miksi, olemme kaikki yksilöitä ja minä en joko tiedä vastausta tai halua jakaa yksityiskohtia.

Kiitos jos ajattelet ennen kuin kirjoitat, sekä kiitos jos jätät kommentin. <3