keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Ääni hiljaisuudessa.

Mitä hiljaisuuden aikana on tapahtunut? En ole pystynyt voinnista johtuen, tai en ole edes halunnut palata. En palaamaan ajatuksissa kaikkeen tapahtuneeseen, en siksi kirjoittamaankaan. Pysähdyin jälleen katsomaan tyhjää sivua ja viimein tuntuu, että on tullut aika. Kirjoittaa kuinka kaikesta ja tilanteesta huolimatta olen selvinnyt ja taistellut tähän hetkeen, yrittänyt hymyillä läpi kyyneltenkin. Vaikka on ollut liian paljon surua ja vastoinkäymisiä, on ollut ja on myös paljon hyvää.   



Jos ei ole varjoja, ei erota mikä on valoa. 

Jos ei koskaan itke, ei ymmärrä miten ihanaa on hymyillä. 



Mahdollisuuteni elämään ja elää, sairaus vei ne jälleen minulta pois viime kerran jälkeen kun kirjoitin. Liian äkisti. Viime vuoden talvi oli vaihtumassa kevääseen kun halusin ja yritin taistella pelkästään hengittämisestä uskotellen itselleni ja lääkäreille selviytyväni. Toiveeni oli silloin vasta äskettäin toteutunut ja olin saanut mahdollisuuden päästä hoidettavaksi kotiin, omaan kotiin missä oli paras olla. Olin niin onnellinen jokaisesta hetkestä, että yritin kätkeä hymyn taakse kaiken kivun, mutta oireiden pahentuessa aloin menettämään enemmän ja enemmän voimia. Sitten kun elämä kirjaimellisesti katosi minusta, oli tilanne jo todella vakava.  


Verenmyrkytys. Toinen verenmyrkytys. Endokardiitti, sydämen sisäkalvon tulehdus. Leikkauspöydälle. Kolmas verenmyrkytys. Neljäs verenmyrkytys. Takaisin leikkauspöydälle. Vielä viides verenmyrkytys. 


Katsoin vuodenaikojen vaihtumisen keväästä kesään, kesästä syksyyn sairaalan ikkunasta. Kuukausia intensiivistä hoitoa toimenpiteineen. Mitkään sanat eivät riitä kertomaan kuinka sietämätöntä taistelua se oli. Vaikken jaksanut ja pystynyt edes hengittää, en myöskään halunnut luovuttaa. Verenmyrkytystä ei saatu hallintaan ja endokardiittiin lääkäreiden oli annettava rajuinta mahdollista hoitoa minkä riskinä oli komplikaatiot geenivirheeni kanssa, mutta vaihtoehtoja ei ollut toimenpiteiden lisäksi. Toimenpiteetkään eivät auttaneet, verenmyrkytys palasi aina vain aggressiivisempana, uudestaan ja uudestaan. Kun vihdoin ja viimein kaikki hoidot antibiootteineen alkoi vaikuttamaan, muistan yhä hymyn mikä lääkärini kasvoilla oli kun hän tuli kertomaan minulle. Olin selvinnyt. Minä en pystynyt kuin itkemään. Kaikkien niiden kuukausien jälkeen pääsin poistumaan sairaalan ovista palatakseni hoidettavaksi kotiin, omaan kotiin. Mutta tilanne muuttui äkisti ja jouduin jälleen takaisin sairaalaan. Takaisin taistelemaan, verenmyrkytys oli palannut. Jälleen kriittisestä tilanteesta huolimatta taistelin takaisin ja selvisin. Mutten olisi jaksanut tai kestänyt enää yhtään enempää, minulle aloitettiin uusi intensiivinen lääkehoito toivoen sen auttavan estämään verenmyrkytyksiä. Lääkehoidolla oli riskinsä ja myös komplikaationsa, Helsingin erikoislääkäreiden konsultaation jälkeen selvisi syy verenmyrkytyksiini ja kuinka se on hoidettava, mutta lääkkeet antoivat minulle lisää aikaa elämään ja elää. 



Kun kirjoitin tänne viimeisimmän kerran, kätkin lauseiden alle, sekä rivien väliin paljon. Elämässäni oli ollut niin kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä, surua ja pahaa ettei sille kaikelle ollut sopivia lauseita tai edes sanoja. Kuten jo silloin kirjoitin ettei minulla aiemmin edes ollut elämää mistä kirjoittaa, olin vain hetkeä aiemmin ollut nukutettuna tehovalvonnassa romahtaessani sairauden aiheuttaman tilanteen alla ja traumaattisen hoitovahingon jälkeen mikä oli olla kohtalokas. Mutta palliatiiviselta osastolta sain takaisin hetket missä ja mitä elää. Olin jälleen saanut uuden mahdollisuuden elämään.


Huomasin, että olin myös saanut uuteen mahdollisuuteen, elämääni jotain ainutlaatuista, jotain mistä en enää ollut uskaltanut edes unelmoida. Parhaimman, rakkaimman ystävän. Ystävän joka ei ole mennyt mihinkään vaan pysynyt elämässäni läpi helvetin ja kaiken pahan, tuonut siihen niin paljon hyviä asioita ja sisältöä, ollut tukena ja muistuttamassa, että olen muutakin kuin sairauteni, olen yhä ihminen, Jenna. Kun nyt pelkästään vain ajattelen meidän ystävyyttä, kyyneleet tulee välittömästi silmiini, koska ei ole sanoja kertomaan kuinka paljon se merkitsee minulle.


Aikaa on kulunut ja paljon on tapahtunut? Kyllä ja ei. Kun koko maailma pysähtyi epidemiasta, niin minunkin maailma pysähtyi, mutta poikkeustilanne ei tuntunut niin poikkeukselliselta kuin ehkä jonkun toisen elämässä. Immuunipuutos on aina rajoittanut elämääni ja olen joutunut eristäytymään, sekä varomaan infektioita jo useita vuosia, mutta aivan poikkeuksellinen ja sanoinkuvaamaton pelko oli kuitenkin tullut jäädäkseen uuden viruksen myötä, se olisi minun kohtalo jos tartunnan saisin. 


Ajan kuluessa olen kuitenkin saanut elää paljon niitä hyviäkin hetkiä. Palliatiivisen hoidon myötä kun sille kaikista pahimmalle ja elämääni rajoittavimmalle oireelle otettiin käyttöön viimeinen hoitovaihtoehto, sain takaisin aivan uudenlaisen elämän ja pystyin hymyilemään sille asialle ilman kipua kasvoilla. Pystyin alkaa istumaan pyörätuolissa, hetki kerrallaan ja aina vain pidempään, kunnes otin jo ensimmäisiä kelauksia itsenäisesti. Etsin ja löysin keinoja minkä avulla aloitin käyttämään toimintarajoitteisia käsiäni pystyäkseni tekemään asioita ja myös itsenäisesti. Sairaus ja sen rajoitteet eivät ole kadonneet, päinvastoin, mutta se ettei minun tarvitse kärsiä aivan jokaista hetkeä tekee elämästä parempaa kuin koskaan aiemmin ja minulla on voimia elää niissä hetkissä enemmän. Voi tietäisittepä kuinka onnellinen ja kiitollinen siitä olen lääkäreille, mutta kuinka onnellinen myös äitini on! Hetkissä ja elämässäni nimittäin on kerrankin paljon sellaista mistä haluan päästä kertomaan ja kirjoittamaan erikseen!


Kirjoitan jälleen sairaalassa. Olen ollut jo yli kuukauden taistelemassa taas uutta vakavaa verenmyrkytystä ja sen erilaisia komplikaatioita vastaan. Joulu on täällä ja jouluaattoon ei ole montaa päivää, mutta kaiken tämän helvetin jälkeen olen yhä elossa ja ainoastaan se on tärkeintä. Käytän kaikki ajatukseni nyt sen joulun ihmeen toivomiseen, että kaikki menisi hyvin, 23.12 on viimeinen toimenpide. Senjälkeen saan alkaa unelmoida taas omasta kodista. 


Palaan kirjoittamaan kun kerään vähän lisää voimia. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoitathan asiallisia kommentteja? Nimettömyys ei auta, sinut saa silloin selville. Kysythän sellaisia kysymyksiä mihin itsekin vastaisit jos kysyisin samaa sinulta? Tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta minulla on oikeus yksityisyyteen ja olla vastaamatta kysymyksiin. Valitettavasti en usein voi vastata kysymyksiin mihin liittyy sana miksi, olemme kaikki yksilöitä ja minä en joko tiedä vastausta tai halua jakaa yksityiskohtia.

Kiitos jos ajattelet ennen kuin kirjoitat, sekä kiitos jos jätät kommentin. <3