torstai 5. heinäkuuta 2018

Säröjä ja sirpaleita.


"Mulla on kaksi vaihtoehtoa;
taistella tai hajota
kohota tai vajota

Yksinään neljän seinän sisällä
Maailmaa voin pelätä, mut valitsen elämän"




Olen tässä, vai olenko? Minut ja unelmani, hetket ja rakkain läheiseni ovat särjettyinä pieniksi sirpaleiksi mitkä makaavat maassa tallottuna. En pysty pidättelemään kyyneleitäni, en kertomaan mitenkään muuten kuinka paha minun on olla. Olla tässä. Sietämättömissä kivuissa oksentamassa, seuraavaa kohtausta pelkäämässä, vertavuotavana ja väsyneenä taistelemaan hengittämisestä, väsyneenä taistelemaan kuolemaa vastaan.


Minulle on tapahtunut elämäni aikana useita potilasvahinkoja ja virheitä, myös tapaturmia. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa tapahtuu virheitä ja vahinkoja, niin tapahtuu sairaanhoidossakin. Se on ymmärrettävä. Mutta sillä ei voi selittää kaikkia minun kohdalla tapahtuneita virheitä ja vahinkoja. Syyt ja seuraukset on aina käsitelty ja oikeus tapahtunut, mutta tiedätkö mikä on pahinta? Mikään, ei mikään tuo lohtua jos virheet ja vahingot tekevät elämästä jokaisena hetkenä helvettiä, loppuun asti. Elän kohtuuttomaksi todetun vahingon kanssa, mikä aiheuttaa kipuja ja sairauksienkin rinnalla elämänlaatua heikentäviä haittoja. Arvet ovat näkyviä muttet ehkä voisi kuvitellakaan kuinka ne ovat vaikuttaneet minuun ja minkälainen taakka niitä on kantaa. Olen taistellut elämästä ja kuolemasta. Taistellut oikeudenmukaisuudesta. Elämääni ja minua on pidetty merkityksettömänä, niin on sanottu ja toimittu. Minä en ole ollut yhdenvertainen. Minua on satutettu liian paljon, myös fyysisesti ikuisilla kivuilla mitkä ovat toisen aiheuttamia. Olen romahtanut ja menettänyt itsenikin. Olen itkenyt. Tuntenut ainoastaan silloin olevani yhä ihminen jossain pohjimmillani. Olen ollut yksinäinen. Olen halunnut luovuttaa.

Mutta valinnut elämän. 






Sen piti olla rutiinitoimenpide. Mutta tapahtui jälleen uusi virhe. Virhe mitä ei todellakaan olisi edes pitänyt pystyä tapahtumaan. Mikä ei yksinkertaisesti olisi ollut mitenkään mahdollista, jos toimenpide olisi tehty asianmukaisesti ja huolellisesti. Minusta olisi välitetty. Inhimillinen vahinko ei selittänyt tapahtunutta. Toimenpiteen tehnyt oli minulle entuudestaan tuntematon, luotin hänen käsiin itseni ja elämäni vaikka pelkäsinkin. Kadun ja syytän itseäni, että luotin. Herätessäni ja käsittäessäni tilanteen, tuntui kuin kaikki olisi sirpaleiksi särjettyinä.


Toivoin eniten syntymäpäivääni. Se oli mennyttä. Unelmoin pienistä asioista, niin pienistä. Nekin olivat mennyttä. Äitini voimat. Mennyttä. Menetin lopulta minut itsenikin. Mitä merkitystä minulla on? Mitä merkitystä elämälläni on? Olen yrittänyt olla hyvä ihminen, miksi minä? En tiedä edes mitä tuntea. Olin alkuun vihainen, tänään ainoastaan surullinen. Yksinäisyys oli murtanut elefantin lisäksi minut painollaan.


Hetket oli tapettava, että selviäisin elossa välttämättömään uuteen, korjaavaan toimenpiteeseen. Sen riskit oli nyt valtavat, eikä mikään ollut varmaa. Hetkessä eläminen ei ollutkaan enää mahdollista, olin romahtaneena ja romautettuna, todella huonossa kunnossa. Kykenemätön taistelemaan itse, mutta puolestani tehtiin niin. Elämä ei kenenkään käsissä. Kuin en olisi elänyt lainkaan, en vielä tänäänkään. Tilanne kokonaisuudessaan saa kokemaan niin. Selvisin uuteen toimenpiteeseen, mutten nyt meinaa selvitä siitä. Kuten tämän tekstin alussa kerroin. Mutta olen yhä tässä.




Miten olla ja elää? En tiedä. Mutta yhä valitsen elämän. Kahdesta vaihtoehdosta hajoamisen sijaan taistelemisen. Koska olen minä, sieluani ei ole särjetty, siinä on vain säröjä. Tarvitsen nyt ainoastaan voimia. Sitten selvitän pystyykö tai ehtiikö kaikkia näitä sirpaleita kasaamaan ja korjaamaan? Arvet kuitenkin ovat ikuisia, mutta niiden kanssa voi elää. Olen taas parhaimmissa käsissä ja hoidossa. Lopetan eilisen vihaamisen ja keskityn siihen mikä on nyt tärkeintä, hengittämiseen. Koska tämä hetki on minulle mahdollisuus elämältä ja käsittämättömän sitkeältä sydämeltäni.