keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Söpöysvaroitus!


Haluan esitellä teille meidän uusimman perheenjäsenen! Mutta varoitus, tämä otus saattaa varastaa sydämesi!

Ruu on kohta 10 viikkoinen leijona, no ei vaan, leijonanharjaskani. Hän on toisenlainen persoonaltaan kaniksi, mutta täydellinen. Ruu rakastaa elämää, kaikkia ihmisiä ja eniten sylissä olemista, rapsutuksia ja isosiskoaan Kikiä. Parasta on nukkua kainalossa, leikkiä päivät pitkät ja pomppia niin vauhdilla ympäri taloa, että perästä näkyy vain töpöhäntä, syödä ja maistella kaikkea mitä ei ole edes tarkoitettu syötäväksi. Eli suloisen ulkokuoren alta löytyy myös persoona millä on pilkettä silmäkulmassa ja hiton terävät hampaat! Mutta Ruu on kani joka on vienyt kaikkien sydämet luonteellaan.






Kodissamme on aina ollut kani tai kaneja, viimeisin ja vanhin menehtyi vuosi sitten. Kiki on kasvanut kanin kanssa ja uskokaa tai älkää, entinen kanimme oli Kikin paras ystävä ja ne elivät sovussa keskenään tehden melkein kaiken yhdessä leikistä nukkumiseen vieretysten. Kun kani menehtyi vanhuuteen, oli se meidän lisäksi myös Kikille raskas menetys. Siitä eteenpäin oli haaveiltu uudesta ystävästä, mutta eihän mikään voi korvata aiempaa niin tärkeää ystävää? Paitsi Ruu, joka ovesta sisään tullessaan silmillään ja kultaisella sydämellään vei välittömästi paikan sydämistämme. Kikin silmät kirkastuivat onnesta ja kun Ruu pääsi tekemään tuttavuutta, olivat he välittömästi ystäviä keskenään ja meidän silmät kostuivat.


Ruu kotiutui nopeasti. Se saa elää vapaana talossa ja omana paikkana sillä on suuri ulkohäkki, mutta sisällä ja täynnä leluja, sekä tekemistä. 
Pieni lapsihan poika vielä on, mutta Ruussa on viisautta mitä on vaikea selittää. Olemme saaneet jo huomata, että Ruu täyttää tehtävänsä tassuterapeuttina ja mikä tärkeimpänä, Kikin, sekä meidän kaikkien ystävänä. 






Ruu on tuonut elämää ja ilon hetkiä kotiimme pienestä koostaan huolimatta. Eläimet ovat parasta terapiaa. Kun vauvantuoksuinen, pumpulinpehmoinen pitkäkorva tuhisee sikeää untaan sylissä ja toisessa kainalossa kuorsaa vähän äänekkäämmin myös karvainen, mutta paras ystäväni, voi pelkästään hymyillä onnesta ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Kikille Ruusta toivoimme ystävää mikä auttaisi kaiken tämän pahan keskellä. Niin onnellisesti siinä kävikin, että Ruu todella ymmärtää Kikin kipuja ja varastaa sen huomion. Eihän se Kikin kipuja pois vie, mutta nyt meillä kaikilla on jotain minkä rakastamiseen ja kasvattamiseen keskittyä kaiken keskellä. 

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Tanssin jo avaruudessa.


"Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle."


Tuolla sanonnalla niin monta merkitystä, että haluankin kertoa nyt tuon lauseen pohjalta. 

Minä olen elossa, mutta vertaisystäväni ei ole. Tutustuimme lääkäreidemme välityksellä, koska hänen sairaus oli vaikeamuotoinen kuten minunkin. Sain olla läsnä viimeisinä hetkinä täältä kaukaa ja kiittää tästä lyhyestäkin ajasta minkä sain hänet tuntea. Ne hyvästit pysäyttivät. Silloin ymmärsin, että vääriä ajatuksia ja tunteita on olemassa. Olen tuntenut niitä viimeaikoina. 

Elämääni määrittelee sairaus. Mutta entä elämäni eläminen? Onko elämästä taisteleminen elämistä? Elänkö elämääni ollenkaan kun olen tässä hetkessä? 

Eräs lääkärini jaksaa aina muistuttaa, että mitä ikinä vastaan tuleekaan pitää muistaa, olen elossa niin kauan kun sydämeni lyö. Kun tunnen kipua tai kaikki kehossani romahtaa, tiedän olevani elossa. Tilannettani, eikä sairauden aiheuttamaa helvettiä voi hallita, mutta hoitavani yrittävät tehdä mahdottomasta mahdollista ja auttaa. Jokaisissa hetkissäni osallisena on hoidollinen puoli. Onko siis ihmekään tunne, että mitä eläminen tarkoittaa tilanteessani? 
Elämä on jo opettanut minut näkemään kaiken hyvän ja syyt miksi taistella pelkästään hengittämisestä, sekä hyväksyämään tilanteeni. Mutta olin sulkenut silmäni siltä, koska pelkäsin niin kovin väsyväni kaikkeen tähän ja olinkin jo väsynyt. Silmäni pysyivät kiinni kunnes ne aukaisivat siitä, että näin lähelle ollessani kaukana.






Lauloin Ellinooran mukana nauraen ja itkien Elämä lapselle-konsertissa. "Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa, ei paineta leukaa rintaan ennenku kasvetaan viljaa" sanoitti täydellisesti tilanteen. Äiti oli vierelläni ja muistaa sen hetken ikuisesti, musiikki on niin tärkeä osa meidän yhteistä maailmaa. En todellakaan osannut edes unelmoida pääseväni konserttiin, mutta lopulta olinkin paikalla kutsuvieraana ja itkin kiitollisuudesta sille kuinka valtavasti vuokseni oli tehty järjestelyjä ja huomioitu tilanteeni, että ilta saatiin toteutumaan ja onnistumaan. Hoitavani pitivät huolen kaikesta muusta, että minä sain laulaa suoraan sydämestäni ja niin tein. Vaikken pystynyt katsomaan koko konserttia kehon romahtamisen takea, silti lähtiessämme moni asia oli muuttunut. Myös osa minusta.
Tunsin ja sain kokea sen mitä olin kaivannut eniten. Olin vapaa. Silloin silmäni aukesivat ja päätin olla enää painamatta leukaa rintaan ennenkuin kasvan viljaa. Kun sen lauloin ulos, lauloin niin, että koko sieluni kuuli. Mutta kiitokseni tuntuu edelleen liian vähäiseltä sille joka teki jotain paljon elämää suurempaa mahdollistaessaan tämän. Olen ikuisesti kiitollinen.


Taivas ei ole enää ollut rajanani vaan tanssin avaruudessa. Vaikka elämääni ei ole helppoa kenenkään ymmärtää ja taivas on ollut kaikkien mielestä rajana, elämistä on pelkästään olla elossa. Minulle sen ymmärtäminen rikkoi rajan. Elän mitä elämä on minulle antanut ja maailmassani on paljon hyvää. Elämistä on olla tässä hetkessä, oli siinä minkälaista tahansa. Haluan lopulta kokea, minä elin.

Olen saanut kokea sen, että hyvät asiat kaaoksen keskellä ovat kuin tähtiä, vaikkei ne aina ole läsnä tiedän niiden olevan olemassa.