lauantai 12. elokuuta 2017

Luulin katoavani, mutta pääsin kuitenkin takaisin.


En kuule mitä sydämeni sanoo, olen ollut ja olen edelleen sanaton.

Elämäni käsikirjoituksessa on luonnoksia eli ennusteita, mitä sairaudet voivat aiheuttaa minulle, miksi, miten ja milloin. Mutta enemmän on käsikirjoituksia missä tiedetään mitä tulee tapahtumaan ja on vastaukset kaikkiin niihin kysymyksiin. Ne vastaukset ovat antaneet tutkimukset ja minut geenejä myöten tunteva lääkärini. Minun on pitänyt arkistoida käsikirjoitukset ja kaikki luonnokset mieleni syvyyksiin, että pystyisin olemaan tässä.

Usea luonnos on nyt kirjoittunut elämäni käsikirjoitukseen. Sairaus on tappanut jälleen osan minusta. Mitä oli jäljellä? Neurologisesti katsottuna päässäni oli jäljellä sellaista mitä en sokeasti ymmärtänyt voivani menettää. Menetin ne.
Luku ja sivu mikä ei elämäni käsikirjoituksessa muutu on, että sairaus jatkaa myös minun tappamista. Jokaisena hetkenä tunnen sen ja tämän helvetillisimmän mahdollisen kivun, sekä sietämättömän olemisen. Elefantin valtavan painon. Hiljaisuudessa itkin, että elämäni on pelkkää kärsimistä ja kitumista. Olen voimaton ja väsynyt elämään. En koskaan ole itkenyt niin saadessani sanottua sen mitä olin pitänyt sisälläni liian pitkään. Pelkään. Pelkoni oli käynyt toteen ja osa on vasta käymässä. Pelkään käsikirjoitustani. Romahdin, ehkä jopa odotetusti. Lääkärini tekevät kaikkensa ja enemmän vuokseni, sekä kaikki hoitajani ovat ihania. Mutta eräs lääkäreistä, supersankarini sanoi, että kaikella on tarkoituksensa ja myös sillä, että olen yhä täällä. Jaksa olla ja jos et pysty olemaan hetkessä, taistele.






Liika oli liikaa kun lisäksi perhettäni kohtasi valtava suru ja samoihin aikoihin lisäksi kohtuuton vastoinkäyminen. Ne tapahtumat veivät minulta kokonaan ymmärryksen miksi maailma on näin epäreilu? Minun maailmani oli romahtanut. Paras ystäväni tarvitsee ison leikkauksen ja kotimme on hajonnut.


Sitten yksi hetki muutti paljon. En ollutkaan enää yksin ja hiljaisuudessa, vierelläni oli ihminen joka teki välittömästi maailmastani paremman ja samalla osoitti teollaan, tässä maailmassa on jäljellä paljon hyvää ja kaunista. Sain tuntea olevani ihminen, täysin ymmärretty sellainen. Silmäni yhä täyttyvät kyyneleistä, eikä mitkään sanat eivät kuvaile sitä kuinka koskettavalta tuntui huomata, että niin vaatimattomalta kuulostava asia oli se mikä auttoi minua. Minulla ei ole elämässä paljon ihmisiä joten jokainen joka on vierelläni omasta tahdostaan merkitsee enemmän kuin mikään ja saa aikaan valtavasti kiitollisuutta. Tarvitsin ainoastaan hetken ajan tukea pystyäkseni näkemään tärkeimmän.

Elämän. Olen kiitollinen, että elämässäni sivu kääntyy yhä toiseen ja olkoot käsikirjoitus millainen tahansa. Se on ihme. Minä olen ehkä ihme, mutta myös ihminen. Sairaus ja elämä aiheuttakoot vitutusta, kunhan elämä aina voittaa. En tiennyt pystynkö murtamaan hiljaisuuden täällä, olen ainakin  yrittänyt.