tiistai 30. toukokuuta 2017

Vilpittömän onnellinen.


On sanonta, että ihminen on onnellinen kun ei muuttaisi mitään. En tiennyt saanko koskaan kokea sanonnan todellista merkitystä, koska muuttaisinhan elämästäni paljon jos se vain olisi mahdollista. Mitä tässä tilanteessa onni edes on, mitä se tarkoittaa? Tai tunnenko enää sitä tämän sietämättömän olemisen läpi? En uskonut saavani vastauksia noihin kysymyksiin.

Tänään ymmärrän sanonnan merkityksen sanasta sanaan. Oikeastaan koko elämäni pysähtyi, koska tunteet olivat niin valtavan suuria. Olin ja olen yhä onnellisempi ja kiitollisempi kuin koskaan aiemmin elämäni aikana. Enkä olisi muuttanut mitään niistä hetkistä. En enää tästäkään vaikka tilanne on todella huono.
En halua ajatella sanonnasta asioiden muuttamista enää laajemmassa merkityksessä, koska minulle pelkkä elämä riittää. En tarvitse tai jaksa toivoa parempaa tai normaalimpaa elämää, ei siitä tarvitse oikeastaan muuttaa mitään. Jos vain saisin olla tässä hetkessä ja elää. Tuo kertoo, että olen hyväksynyt tilanteestani jälleen enemmän mitä aiemmin olin.



Vuosien takaista onnea.  

Sain vastaukset kysymyksiin onnellisuudesta. Onnellisuushan ei ole sitä mitä sinulla on vaan mitä tunnet sydämessäsi. Onnellisuutta on ihminen joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Äiti joka on paras ystävänikin. Onnellisuutta oli saada kiittää myös ihmistä joka on ollut osana elämääni auttaen hyväksymään sen toisenlaisuuden. Kiitollisuutta oli kokea hetki missä hän katsoi silmiini ja kysyi kuinka voin, en edes muista milloin joku olisi tehnyt niin. Kiitollisuutta oli saada elää nuo hetket, että sain tuntea pahimpienkin kipujen läpi kuinka voimakas tunteena onni on.


Eilisen pitäisi olla nyt historiaa, tämän päivän mysteeri ja huomisen lahja. Nämä suuret tunteet jäävät osaksi jokaista hetkeäni tähän elämään. Tänään sydämeni lyö pelkästään rakkaudesta ja onnellisuudesta, se on arvokkain lahja minkä olen koskaan saanut. 

En haluaisi, että onneni särkyy, ainakaan vielä kun sitä kerrankin saan tuntea. Sairaalan seinien sisällä tunteet ovat valitettavan useasti vaikeita.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Mahdottomasta mahdollista?


 Leikkaus muutti paljon. Minua, monta asiaa ja toimintaa kehossa. Ne muutokset eivät jääneet siihen, koska mahassani on nyt myös pysyvä reikä. Mahalaukkuavanne, nimeltään Peg. 
Jos tuo kuulostaa jo ajatuksena pahalta, yritä kuvitella miltä se tuntuu. Pimeydestä palattuani kaiken pahan keskellä halusin sulkea silmäni itse Pegiltä ja keskittyä taistelemaan tärkeimmästä. Elämästä.


Sairauteni on tehnyt tuhojaan sisimmissäni myös niin, että elintärkeästä asiasta on tullut minulle mahdottomuus jo kauan sitten. Ravinnon saamisesta, nielun käyttämisestä. Tilannetta hankaloittaa etten kestä ravintoa kuten pitäisi suoliston vaurioituneisuuden vuoksi ja ongelmat ovat olleet liian pahoja. Olen roikkunut tiputuksen letkuissa löysässä hirressä mikä kiristyi todella tiukaksi aliravitsemustilan pahentuessa. Vaikka roikun muutenkin...

Kun kaikki muut vaihtoehdot oli kokeilemisen jälkeen todettu toimimattomaksi syystä tai toisesta, jäljelle jäi enää peg. Sen tiedettiin olevan erittäin riskialtis vaihtoehto eikä toimivuudestakaan kohdallani olisi mitään takeita. Asentaminen särkyneeseen kehoon olisi vaikeaa ellei mahdotonta ja komplikaatiot ennustettavissa. Oli paljon kysymyksiä mihin ei tiedetty oikeaa vastausta, mutta selvää ja varmaa, että kehoni tarvitsee ravintoaineita siinä määrässä minkä se sietää. Keinolla millä tahansa. 

Peg saatiin asennettua minuun onnistuneesti samalla kun olin edellisen kerran leikkauspöydällä. Sekä ne komplikaatiot tuli mihin oli varauduttu ennalta. Leikkaussalista pois selvittyäni peg oli ongelmistamme pienin kaiken kaaoksen keskellä. Mutta isoksi ongelmaksi se tuli välittömästi kun komplikaatioista tuli vakavampia ja siitä vielä myöhemmin käyttöä aloittaessamme. 






Tänään on kulunut jo hetki siitä kun aloitimme pegin käytön. Mahdottomasta yritetään tehdä mahdollista, saada keholleni tarvittavia ravintoaineita. Ongelmat eivät kuitenkaan ole kadonneet. Aloitus tehtiin todella varovasti ja letkuun laitettiin pelkästään millejä vettä. Kerta kerralta totutettiin mahalaukkua ja ravitsemukseen siirryttiin vasta kun olin valmis. Valmisteen löytämisessä oli omat haasteensa sillä olen allerginen melkeinpä kaikelle, mutta ravitsemus päästiin aloittamaan oikean tuotteen löytyessä. Muutamakin milli oli oli keholle paljon ja kymmenen milliä olikin jo liikaa. Sitten olimme tässä tilanteessa missä annosta ei voida nostaa, kehoni ei kestänytkään. Löysimme annostuksen millä voi totutella kehoa varovaisemmin. Pegissä on kipua yhä ja edelleen, kovaakin. Mutta sillä keho vain yrittää kertoa tilanteesta vaikka tiedän sen jo.

Avasin silmäni pegille kun henkinen taisteluni oli ohi. Pystyin ajattelemaan sen osana minua vaikka tuntuukin yhä kehossani ylimääräiseltä. Peg on osana toisenlaisuuttani eikä sekään muuta sitä kuka olen, en halua sen muuttavan. Pelkästään osoittaa ulospäin mitä sairaus on minulle aiheuttanut. Elämä on yhä tärkein missä pegin on nyt vain oltava osana ja haluan muistuttaa sillä itseäni kun mietin mitä muut ihmiset ajattelevat. Vastaan kysymyksiin pegistä melkein aina samalla lauseella, kaikkeen tottuu. 

Haluaisin, että muistaisit olla kiitollinen siitä mihin pystyt etkä pitäisi elintärkeitä asioitakaan itsestäänselvyytenä. Niin huomaat kuinka elämässäsi on paljon enemmän hyvää mitä tarkemmin ajattelet. 

tiistai 9. toukokuuta 2017

En kuollut sinä päivänä.



Leikkaussalin ovet aukeavat ja nukkumatti ottaa kädestäni tiukasti kiinni. Hän tiukentaa otettaan kun minut siirretään leikkauspöydälle, mutta myös kirurgini ottaa toisen käteni nähdessään kuinka kyyneleet jo tulevat silmiin. "Olet parhaimmissa käsissä, tunnetko?" Sillä kosketuksella oli valtava merkitys, mutta siinä pöydällä maatessani en tuntenut enää mitään muuta kuin pelon. Nukkumatti laittoi unihiekkansa enkä taistellut unta vastaan vaan suljin itse silmäni. Pelkäsin, mutta olin sitä vahvempi. Olinkin henkisesti valmiimpi mitä ensin oletin. Vain siksi ettei ollut vaihtoehtoja. 


Taisteleminen hetkessä oli alkanut ja elämäni heidän käsissään. Ensimmäisestä viillosta sulkemiseen. Sulkeminen tarkoitti kirurgieni perääntymistä ja väliaikaista ratkaisua. Ensimmäinen viilto muutti kaiken mitä oli suunniteltu, minä olin yksinkertaisesti sanottuna liian sairas siihen mitä olisi ollut järkevintä tehdä. Sisimmässäni on vain väliaikainen ja hetkellinen ratkaisu jonka vuoksi leikkauspöydälle on mentävä pian uudelleen. Pöydällä sairauteni hauraus kertoi, että jokainen sydämenlyönti kerrallaan tarkoittaa hetkeä. Hetkeni elämässä jäi täysin toivon varaan kun leikkaus julistettiin päättyneeksi. Kirurgini sai roikuttua elämästäni kiinni ja koitti minunkin vuoro taistella.






Vastoinkäymisten kautta alkoi taistelu tehollakin. Keholle annettiin kaikki mahdollinen tuki muttei sekään riittänyt. Kuten oli ennalta arvattavissakin. Minusta tarvittiin tiukkaa otetta ja se tarkoittaa todella intensiivistä hoitoa. Mutta komplikaatiot irrottivat sitä otetta ja hetket horjuivat.
Kun pimeyteeni laitettiin vähän valoa alkoi minun taistelu. Pimeyttä ei voitu täysin valaista reiluun viikkoon ja muistoni ovat välähdysmäisiä. En voinut tehdä mitään muuta kuin tuntea. Tuntea ne kivut ja kuulla kuinka kehoni huutaa apua saaden valvontalaitteet hälyttämään. Sitä on minun taistelu, kestää horjumiset ja romahtamiset sekä sietää sietämätön. Vaikeimpana katsoa pahaa silmästä silmään eli muistaa kuolevaisuuteni. Siltä ei voi sulkea silmiä myöskään hoitavani.






En ole kuollut näinä öinä, mutta hetket jatkavat horjumistaan. Pimeys on valaistu, mutta olen sankan sumun keskellä kovan kipulääkityksen ja heikkouteni vuoksi. Kivut kertovat olevani elossa, mutta olemiseni on todella sietämätöntä. Keho yrittää sopeutua sisälläni muuttuneeseen ja leikkauksessa tehtyyn. Niin minäkin. Vastoinkäymiset ja leikkauksen jälkeiset ongelmat horjuttavat hetkeä, mutta myös elämääni. Pystyn ja osaan jälleen hengittää itse ja keskityn pelkästään siihen. En voi muutakaan. Elämäni on nyt tässä sairaalasängyllä kaikkiin letkuihin ja johtoihin sotketuneena.