keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Matkalla pimeyteen.


"Annathan siis katsoo vielä, miltä näyttää huominen
Niin mä teen mun parhaani, et oisin hyvä ihminen
Tiedän, että kuulet tämän, pyyntöni mun rukouksen
Mä en haluu kuolla tänä yönä."


Minulla on yksi toive, yksi pieni pyyntö. En halua kuolla leikkauspöydälle. Leikkaus on alle vuorokauden kuluttua, huomenna.


Aika tuntuu pysähtyneen. Tänään vielä minä olen tässä hetkessä, mutta huomenna leikkauspöydällä on kirurgien vuoro olla ja taistella siinä. Tässä hetkessä minua valmistellaan, enkä voi muutakaan kun hengittää. Antibiootteja, lisää antibiootteja ja muita ennalta annettavia lääkityksiä, kaiken varalta vielä tutkimuksia ja lisää tutkimuksia. Hengitän, mutta ajatukseni on harhautunut enkä pysty keskittymään siihenkään. Katson mahaani tussilla piirrettyjä merkkejä mistä leikataan, niissä ajatukseni on ja pysyy. Näen tussin viivoista silmissäni tulevat arvet ja minkälaisen kaaoksen ne tulevat kätkemään sisimpäänsä. Kuulen kirurgieni sanat päässäni, sotasuunnitelman missä mikään ei ole varmaa. Minun vuoroni taistella on jos tai kun palaan pimeydestä teholta. Toivon parasta, mutta pelkään. Joudun hyväksymään leikkauksen vakavat riskit valtavine komplikaatioineen ja pahimman mitä en halua edes ääneen sanoa. Suljen silmäni peläten jos ne eivät aukeakkaan. Suljen silmäni, mutta pelkään pimeyttä enemmän kuin koskaan ennen. 






Tässä tilanteessa kiitollisuus on osa minua kohdatessani pelon aiheuttamat ajatukset. Sinäkään et voi tietää huomisestasi, mutta nyt minä tiedän ja siksi pysähdyin kertomaan kuinka rakastan, miten valtavan kiitollinen olen kaikesta ja kaikille.

Kun aika on pysähtynyt ja on sietämätöntä olla, ei tätä tunnetta voi kuvailla millään sanoilla. Mutta Jenni on ollut aina läsnä musiikkinsa välityksellä ja auttanut vaikeissakin tilanteessa. Tänään tilanne on vaikein mitä se on koskaan aiemmin ollut. Jennin lähettämällä videotervehdyksellä on ollut niin suuri merkitys minun elämään, että voin takertua siihen. Haluan vielä kerran kiittää siitä, kiitos Jenni.

Veisipä edes unisieppari pahat unet mukanaan...

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Toisenlainen helminauha.



Elämäni on sairauksia. Sairaaloita, teho- ja osastohoitoja, toimenpiteitä ja päivittäisiä hoitotoimenpiteitä, pieniä ja valtavia leikkauksia, tutkimuksia, verikokeita, elintoimintojen seuraamista ja valvontaa, haavanhoitoja, keskuslaskimokatetrin hoitamista, suonensisäisesti annettavia hoitoja ja lääkityksiä tai nesteytystä, kipulääkityksiä, hoitopalavereita, elämää lääkäreiden ja hoitajien käsissä, hätätilanteita, ambulanssikyytejä, anafylaksioita, verenvuotoja, vaikeita tai vakavia oireita, elintoimintojen ja sydämen romahtamisia, tajunnanmenetyksiä, kipusokkeja, jatkuvasti luksoituneiden nivelien paikoilleen laittamista, hengittämisestä taistelemista, perusasioista huolehtimista... Ja niin edelleen...

Yllä olevat tilanteet muutan helmiksi ja ne pujotetaan nauhaan. Helmi helmeltä nauhasta muodostuu ehkä sinun silmissä pitkä helminauha. Minulle ei pelkästään helminauha vaan elämänlanka.






Eri värit kertovat ettei ole toista samanlaista hetkeä. Pienemmät ovat arkipäiväisiä rutiineja tai asioita ja isommat helmet vaikeimpia tilanteita. Erikoishelmet ovat leikkauksia, toimenpiteitä tai muuten erikoisia ja pahoja tilanteita. Helminauha on yhtä värikäs kuin elämänikin. Puu helmen materiaalina osoittaa vahvuutta ja nauhan pidentyessä painona kuinka raskas taistelu on. Paino jota nauha kannattelee on pois minusta, koska käsittelen tilanteita helmien avulla. Pituus muistuttaa kuinka paljosta olen selviytynyt ja helminauhan lopullinen pituus on vasta silloin kun en enää ole täällä.


Ensimmäinen helmi on elämänlinjasta. Sinä päivänä aloitimme helmien lisäämisen nauhaan ja helmi helmeltä vuorokauteni oli pituudessaan nauhassa. Ylemmässä kuvassa näkyy kuinka paljon helmiä eli tilanteita yhdessä vuorokaudessa on ja voi olla. Paljon. Alemmassa kuvassa on nauhan pituus noin viikkoa myöhemmin. Mutta tämä on minun toisenlaista elämää ja helmet kertovat paremmin kuin mitkään sanat.


Minulle nauha on myös tukena psyykkiseen jaksamiseen. Otteeni irrotessa tunsin tarvitsevani jonkun minkä avulla pystyn pitämään otetta mielestäni. Huonovointisena kun ei jaksa edes ajatella keskittyy vain selviytymiseen. Tässä tilanteessa helminauha tuli tärkeäksi osaksi selviytymistäni, koska muuhun en nyt pysty.
Enkä pysty itse helminauhaa kokoamaan, mutta saan apua pyytämättäkin ja etenkin äidille tästä tuli asia mikä varmasti helpottaa avuttomuuden tunnetta. Hän käsittelee yhtälailla helmiä laittaessa tilanteita kuten minäkin ellemme ajattelemme ääneen yhdessä. Tästä ei tullutkaan tärkeä pelkästään minulle vaan aivan kaikille.






Kehoni heikkous ja tämä tilanne lopulta sai minut tuntemaan etten ole vahva. Mutta kuinka vahvuus määritellään? Kaikkea tapahtunutta ei ajattele määrissä, mutta kaikki ne hetket helmiksi muutettuna saivat pysähtymään. Ihmeen lisäksi tarvitaan kai vahvuuttakin, että olen yhä tässä? Ajatellessani helminauhan pituutta yhtenä yönä ymmärsin, on vahvuutta, että olen yhä järjissäni. Vaikka elämäni on sairautta ja kaikkia sen aiheuttamia tilanteita, minulle se on ainoa ja minulla on vain yksi vaihtoehto, koska olen päättänyt niin. Elää siinä. Yhä kaiken kokemani jälkeen tunnen elämäni olevan mahdollisuus ja pelkästään sen avulla pysyn henkisesti kasassa. On vahvuutta pystyä sanomaan tätä elämäksi ja olla kiitollinen. 


Ihmisten on aina ja ymmärrettävästi vaikeaa ymmärtää elämääni ja jos kertoisin tilanteista ovat ne vain sanoja eikä niiden osuutta hetkissäni pysty hahmottamaan. Tämän helminauhan toivon muuttavan sen asian. Kuulen myös paljon ihmettelyä ja kyselyitä henkisestä jaksamisestani. Ehkä tämän jälkeen ymmärrät, elämäni on ehkä hetki hetkeltä vain enemmän toisenlainen, mutta silti ikuisesti ainutlaatuinen. 


Helminauha on mukanani missä olenkaan, roikkumassa sängynpäädyssä tai tippatelineessä. Tosin se kävi kuvattavana ja samaan kuvaan oli halunnut koirakaverini. Uskotko miksei tuolle katseelle voi kukaan koskaan sanoa ei? Siksi se oli päätynyt kuvaankin.