perjantai 6. tammikuuta 2017

Menettämisen tuska.


Kun elämässä kaiken menettää niin vapaus ei välttämättä jää jäljelle. Ei ainakaan minun elämässä. Ja olen joutunut kokemaan sen liian monta kertaa. Silloin kun halvaus vei jalkani ja jouduin pyörikseen. Sairauteni hajottaessa minut kokonaan ja menettäessäni vähäisenkin toimintakykyni. Joku voi ajatella, ettei elämässäni ole ollut mitään vapautta enää jäljellä. Olenhan toisten ihmisten armoilla ja hoidettavana. Minä en ole halunnut ajatellut itse niin.






Tilanne selkäytimessäni on huono, sekä olen käynyt läpi vuosien aikana monia leikkauksia missä on taisteltu yhden minulle vapautta tarkoittavan asian puolesta. Käsien toiminnan. Niiden käyttäminen on minulle vapautta. Eihän ne ole koskaan toimineet kun hyvin heikosti särkyneenä, mutta vähäinenkin on parempi kuin ei ollenkaan. Sitten pahin pelkoni sanottiin ääneen. Käteni eivät tule toimimaan ikuisesti. Elän hetkessä joten en halunnut antaa pelolleni valtaa.

Valtava ja riskialtis operaatio oli ainoa toiveeni, koko tilanteen suhteen. Epäonnistuminen vei minulta oikean käden eli osan vapaudestani. Myös vasempaa kättä, mutta siitä jäljelle jäänyt toiminta riitti juuri ja juuri siihen mihin sitä tarvitsin. Jäljellä oleviin asioihin mitä elämässäni enää on. Koirakaverini rapsuttamiseen. Blogini toteuttamiseen vaikka kirjoitan sanelemalla muutenkin. Eli ei paljoon konkreettisesti, mutta minulle henkisesti tärkeimpiin asioihin.


Nyt pahin pelkoni kävi yllättäin toteen. Olen menettänyt käteni kokonaan. Yhdessä hetkessä halvaus vei elämästäni viimeisen vapauden. Olen täysin oman kehoni vanki.

Tärkeintä on elämä. Ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua. Olla kiitollinen heille ketkä pitävät minusta huolen tälläisenä kuin olen. Kun ei voi sanoa, että aika auttaa hetkien haurauden vuoksi tässä hetkessä kyyneleet valuvat pitkin kasvojani, mutta annan niiden valua. Lohdutan sillä itseäni, että on yhä jotain mitä voin hallita. Kuinka asiat ajattelen ja koen, mitä tunnen.


sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Hetki joulua ja uutta vuotta.


Uskotko joulun ihmeisiin? Tänään minä uskon.

Sain elää joulun ja nyt vuoden vaihtumisenkin omassa kodissa vaikkei niin uskottu tapahtuvan. Ensimmäistä kertaa useisiin vuosiin. Pysähdyimme huomaamaan, että lääkärini olivat oikeassa. Olemme saaneet kokea joulun ihmeen kaikkien muiden lisäksi.

Ja kun kaikki tällä hetkellä juhlivat uutta vuotta ja tekevät uudenvuodenlupauksia, me juhlimme elämää ja pysymme tässä hetkessä. Sain elää vuoden elämää mahdollisuuksien ja ihmeiden, mutta myös supersankareiden eli minua hoitaneiden ansiosta. Emme toivoneet hyvää uutta vuotta. Toivomme vain lisää hetkiä elämää.






Tartutaan hetkeen, hoitajani muistuttaa osoittaen tatuointia ranteessani. Olen kovissa kivuissa todella huonovointisena, heikkona ja väsyneenä. Vielä sen lisäksi kaikki vaikeat oireistot ovat ottaneet minusta otteen. Olemiseni käydessä mahdottomaksi kyyneleet valuvat pitkin kasvojani ja vaikeroiden anelen apua. Vuokseni tehdään kaikki mitä voidaan, tiedän kyllä sen. Pysyn kiinni letkuissa hetkestä toiseen, tiputus jatkaa tippumistaan päivän vaihtuessa iltaan ja kipulääkitykseni nostetaan maksimiin. Pystymme viimein takertumaan hetkeen samalla kun elämme siinä.

Muun maailman viettäessä joulua ja uutta vuotta, minä pysyn käpertyneenä joululahjaksi saadun ihanan lämpimän torkkupeiton alla ja jalassa vertaiseni minulle neulomat villasukat. Sängystä minut siirrettiin sohvalle jossa ympärilläni oli läheiset, koirakaverini ja rauha. Olohuonetta valaisee joulukuusen valot ja uudenvuoden aattona sen lisäksi naapureiden ampumat raketit. Televisiosta tulee joulupukin kuuma linja jouluaattona ja uuden vuoden vaihtuessa satavuotiaan Suomen juhlakonsertti. Vaikken jaksanutkaan niitä katsoa, kuuntelin. Jennin laulaessa siellä en haluu kuolla tänä yönä löysin viimein sanat joilla kuvailla mennyttä vuotta. Aiemmin en löytänyt. Se oli ehkä täynnä pahoja asioita, sairautta, surua ja pelkoa, mutta myös ihania ihmisiä, pieniäsuuria hyviä hetkiä, kiitollisuutta, ihmeitä ja unelmia. Toiset ehkä näkevät vuotensa hyvänä tai huonona, mutta minulle vuosi 2016 oli mahdollisuus.

En minä ole surullinen siitä, että joulu ja vuodenvaihde oli täyttä helvettiä fyysisesti ja muiden silmissä kaikkea muuta kuin hyviä. Olen onnellinen, koska sain elää ja kokea kummatkin päivät täydellisenä takertuessani hetkessä niihin pieniinsuuriin asioihin.