tiistai 25. lokakuuta 2016

Takaisin pimeydestä.


Tässä ja nyt - Jälleen elossa. Todella huonona, mutta särkynyt ja sitkeä sydän lyö, kipeästi.
Makaan sairaalasängyllä piuhojen ja letkujen päässä, kytkettynä monitoreihin ja laitteisiin. Vierellä hoitajia ja lääkäreitä valvomassa minua, kehoani ja tarkkailemassa tilannetta. Ympärillä paljon hälinää ja melua, mutta keskityn kuuntelemaan omaa hengitystäni, se tuntuu yhä niin kamalan vaikealta. Lisähappi virtaa kasvojani pitkin, muttei se riitä. Kivut alkavat tuntumaan sietämättömältä ja painan napista lääkettä. Suljen silmät. Juuri nyt en voi muutakaan. Minusta pidetään täällä hyvää huolta. 






Tipahtelin pimeyteen. Elämäni muiden käsissä, tehon elvytystiimin. He ovat minut sieltä pimeydestä jälleen taistelleet takaisin jo useasti, vaikka elämäni haurauden vuoksi sen pitäisi olla mahdotonta. Siksi tässä olemiseni on entistä suurempi ihme. Ihmeet tapahtuvat kun niitä vähiten odottaa, uskon nyt.
En voi jäädä pelkäämään milloin ote irtoaa ja tipahdan. Enkä enää silloin pääsekään pois pimeydestä. En ajattele sekuntiakaan eteenpäin.


Olen juuri nyt tässä ja toivon, että tämä hetki kestää.