tiistai 16. elokuuta 2016

Se mikä mursi hiljaisuuden.


Tämä päivä on lahja, sillä olen vielä tässä. Se on kuulemma ihmeen ansiosta. Huominen on mysteeri, koska elämäni on vain haurastunut. Eilinen on historiaa, mutta kuinka elää tässä hetkessä kaiken tapahtuneen jälkeen?


Keho ja sairaudet ovat vieneet minut entistä huonommaksi. Siitä syystä hiljaisuus on tarkoittanut vain sitä, etten ole ollut tässä kirjoittamassa. Tänään yritän olla vaikken pystyisikään. On siis kysyttävä itse itseltäni,

mitä minulle kuuluu? 






Sisimmissäni keho on ollut täysin hallitsematon, heikko ja hauras, se jatkaa romahtamistaan. Olemiseni on siksi vaikeutunut, ollut jopa mahdotonta. Sietämättömistä kivuista on tullut vain hurjempia, sellaisia mihin ei ole mitään sanoja kuvailemaan. Minun täytyy taistella hengittämisestä ja antaa itsestäni kaikki voimat siihen. Sydämeni muistuttaa kuinka paha sillä on olla, jokaista lyöntiä arvostan enemmän ja enemmän. Ei kehossani ole jäljellä mitään mikä ei olisi antanut periksi sairaudelle. On ollut komplikaatioita, odotettavissa olleita ja odottamattomia tilanteita, sekä ongelmia mitkä ovat olleet huonontamassa mahdollisuuksiani tässä hetkessä. Jos suljen silmät, en ehkä näe tilannetta, mutta tunnen aivan kaiken. Olo on kamala. Kaikki minussa on hiipumassa. 



Minusta on löydetty jälleen uusi virhe, joka toi eddyyni lisämuodon. Se sai hiljaiseksi. Sisimmästäni ja hauraudestani tiedetään nyt enemmän, sairauden vaikeudesta ja vakavuudesta on saatu ymmärrystä.


"Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan."


Toisenlaisuus muuttui vaikka tilanne ei. Oli sopeuduttava jälleen olemaan minä, Täydellisesti toisenlainen ja hyväksyttävä virheeni.
Vastaanotolla hiljaisuudessa kyyneleet valuivat kasvoillani, vierellä istunut äiti katsoi minuun ja lohdutti yhdessä sen ammattilaisen kanssa, että olen ainutlaatuinen juuri tälläisenä. Mutta olenko? Kuinka voisin ajatella kaikella olevan tarkoituksensa?

Koska on yksinäistä elää minuna, harvinaisimpana ja epätodellisena tässä elämässä, mitä kukaan ei pysty ymmärtämään ja taistella sen puolesta.
En minä sure elämääni, olen yhä edelleen kiitollinen siitä ja näistä huonoista, sekä hyvistä hetkistä. En voisi koskaan olla katkera. Katsoin valokuvaa isästä ja minusta, siinä istuin hänen olkapäillä meressä. Meillä oli sisimmissämme täysin samat virheet. Hän antoi minulle silti tämän elämän ja oli isänä vaikka oli todella sairas. Hymyili siinä kuvassa vaikka varmasti satutin istuessani niin hauraan ihmisen harteilla. Rakkaus, se tunne voitti ne kivut. Katsoessani päivämäärää kylmät väreet menivät selässäni. Purskahdin itkuun ja katsoin äitiä, oli isäni syntymäpäivä. Ja samana päivänä tämä kaikki selvisi. Ehkä kaikella oli sittenkin tarkoituksensa. Mutta olen täällä yksin, näin erilaisena. Kuinka siitä selvitä?


"Keskellä ihmettä sen tajuu vasta jälkeenpäin
Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään, että pystyy elämään"