maanantai 29. helmikuuta 2016

Harvinaisen harvinaisesti vaikein päivä.






Tänään on minun päivä, meidän harvinaisten ikioma. Mutta myös maanantai, se päivä jolloin mikään vain ei mene niinkuin pitäisi.


Vielä hetkeä aiemmin kävin rapsuttelemassa Weetä tallilla, tiesin meneväni myöhemmin keltaiselle talolle lääkkeenlaittoon, joten hetki oli juuri oikea vointiani ajatellen.
Me olemme ponin kanssa nähneet edellisen vuoden puolella ja ikävä oli molemminpuolinen. Pitäessäni ponin päätä sylissäni, en pystynyt tälläkertaa unohtamaan kipujani ja tiedän sen aistineen kaiken tuskani, sitä herkemmäksi tunnelma kävi. Ween painaessa turpansa kyynelten kastelemalle poskelleni, tiesin sen lukevan minua kuin avointa kirjaa. Tiesin myös olevani todella kipeä, mutta samalla sanoinkuvailemattoman onnellinen. Se hetki oli täydellinen. Minun ystäväni on täydellinen, juuri sellainen ketä tarvitsin vierelleni nyt.


Sitten sen maanantain kirous lankesi ylleni. Totesimme keltaisella talolla tämän päivän voinnin perusteella, että tämä päivä on harvinaisen harvinaisesti vaikea sellainen.

Kipuiluni on jälleen pois hallinnasta ja tuskan kyyneleet kasvoillani suurimman osan päivistä, ne kyyneleet ovat näkyneet jo myös minua hoitavilla. Olemme kaikki yhtä epätoivoisia.
On mietittävä uudelleen kokonaisuutta, mikä olisi oikea vaihtoehto tekemään olemisestani siedettävää ennenkuin kaikki toimenpiteet on saatu tehtyä. Menen huomenna Helsinkiin uuden ammattilaisen tapaamiseen, hän antaa joko vaihoehdon tai mahdollisuuden paremmasta. Häneen on asettanut suuret toiveet moni muukin kuin minä. Mutta kaikki on minusta kuitenkin kiinni, mihin olen valmis. Mihin tahansa.

Joten vaikea päivä huominenkin on, mutta siitä on vain selvittävä. Olen valmis.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Virheistä pitäisi oppia?


"Hajotit mut huolellisesti, tästä ei nyt ehjää saa
Tahtoisin niin valehdella etten kaipaa ollenkaan
Tunteet hyökkää yhtä aikaa,
lyökää vaan mua lyökää vaan
Mut mä nousen tuhat kertaa,
Tuhat kertaa
Ja vielä kerran uudestaan

Kolme kertaa annoin anteeks
Neljä kertaa petit mut
Aivan liian monta vuotta
Luulin että tunnen sut"



Asia mistä usein vaietaan ja annetaan anteeksi. Vahinkoja vain sattuu? Sattuu paremmissakin piireissä, muttei saisi. Varsinkaan kun kyse on toisen ihmisen elämästä, pahimmillaan siitä kuolemastakin. Ihminen? Siltä ei aina ole tuntunut kaiken sen epäammattimaisen, todella huonon kohtelun ja tahallisen kärsimyksen aiheuttamisen jälkeen.
Suljetaan silmät, meillähän on oikea hyvinvointivaltio.

Niin minäkin vuosia tein, mutta kaikki tuo on minun tarinani ja minun kokemani. Olen nähnyt kuinka huonossa tilanteessa tämä terveydenhuoltojärjestelmä on potilaan näkökulmasta.
Eli kun olen vaikeasti ja vakavastikkin sairas niin joudun taistelemaan saadakseni hoitoa, koska mitä järkeä tehdä mitään jos ei parane? 

Nyt kerron sen minkä olen tarkoituksella jättänyt kertomatta. Se hetki on tänään, minä olen tarpeeksi vahva, muttei sitä kaikkea voi koskaan unohtaa, elänhän tässä helvetissä edelleen. Minun silmäni ei voi sulkeutua, minun on taisteltava saadakseni hoitoa. 
Eli jos olet vaikeasti ja vakavastikkin sairas, et varsinkaan ole oikeutettu siihen vaan syynä on, että mitä sitä turhaan rahaa käyttämään ihmiseen, joka ei kuitenkaan parannu? Miltä se minusta tuntuu? Kukaan ei koskaan kysynyt. 
Otin yhteyttä potilaiden puolia pitäviin tahoihin ja päätin, tämä ei voi jatkua. 


Lapsesta saakka epäilyä olenko vain huomionkipeä tai päästäni viallinen. Olin kovissa kivuissa, mutta halusin olla kuten muutkin ja pysyä leikeissä mukana. Urheilin tavoitteellisesti, koska rakastin sitä. Vuosien ihmettelemisen jälkeen vasta alettiin tutkia ja löydöksiä alkoi ilmaantua. Sitten aloitettiin operoimaan ja kun en koskaan kuntoutunutkaan, syytettiin ketä muutakaan kuin minua? Vaatimalla vaadin, että pääsen kokonaisvaltaiseen tutkimusjaksoon Helsinkiin ja pääsin, vaikka sitä vastaan oltiinkin. Vetosimme oikeuksiini. Siellä ensimmäisenä päivänä, ensimmäisen kerran ammattilaisen tavatessani joka tiesi Eddystä, sain diagnoosini kirjaimellisesti heti kättelyssä. Sen diagnoosin piti olla ratkaiseva tekevä, nyt olisi selvyys mikä on meidän tavoite. Taistella.

Mutta sitten tuli vastaan se harvinaisuus ja kun osaaminen ei riittänyt kotipuolella, ei ylpeys antanut myöten myöntää sitä kenenkään ammattilaisen. Pääsin jälleen jatkamaan hoitoja toisella paikkakunnalla, jossa osaamista on ja silloin kun ei ole, niin hankitaan apua ulkomailta. 
Kun hoidota tuli elämää ylläpitävää ja oireenmukaista, olisi minun pitänyt saada apua jälleen kotipuolelta. Mutta papereihin tuli merkintä, ettei niin tule tapahtumaan ja minua ei hoideta. Vedoten parantumattomuuteen. Jäin ilman hoitoa ja heitteille. Ja jälleen palasin sinne missä olin turvassa. Niin me oletettiin, mutta kotikaupunkini ilmoitti negatiivisen mielipiteensä sitoutumisesta kustantaa kaikki. Kaikki hoito keskeytyi, seuraavana päivänä otin paperini mukaan ja lähdin takaisin Helsinkiin.

Otimme yhteyttä lakipuolelle ja kaikkialle missä asiaa alettaisiin käsittelemään. Paljaistui lisää virheitä, useita vahinkoja ja törkeitä sellaisia kotipuolella. Kysyttiin, miksi vasta nyt, eikä jo viisi vuotta sitten? Mutta vasta nyt ymmärsin, että minullakin on oikeuksia, minä olen yhä ihminen diagnoosistani huolimatta. 
Laadimme selvityspyyntöjä, vaatimuksia ja ilmoituksia. Annoimme lyhyimmän mahdollisen vastausajan sen piirin johdolta missä kaikki on tapahtunut ja sen vastauksen perusteella tiedämme kuinka jatkamme. Mutta hyvin todennäköisesti lähdemme taistelemaan oikeusteitse.



Ne virheet, vahingot ja muut ovat jättäneet minuun pysyvät jäljet. Vasta hiljattain olen edes halunnut selvittää ne asiat, palata menneeseen. Mutta eniten voimaa saatuamme selville tahallisen vahingon aiheuttama vamma, sellainen joka vaikuttaa elämääni aivan jokainen hetki loppuelämän ajan. On kipua, arpia, mutta se mitä ei helposti unohda; henkinen väkivalta.

Se kokemani kohtelu on ollut todella epäasiallista- ja ammattimaista. Enkä voi kuvailla miten pahalta tuntuu yhä ajatella, miltä tuntuu pyytää anteeksi olemassaoloaan. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta ei minun oikeasti olisi koskaan tarvinnutkaan. 
Hoitajista löytyy niitä ketkä nimittelevät, puhuvat käytävillä minusta nimellä kaikkien kuullen negatiivisesti kuinka riesa olen, nauravat kovaäänisesti kansliassa minusta ja jättävät huoneen oven auki vain, jotta kuulen kaiken. On niitä ketkä kasvotusten kertoo kuinka vihaa minua, haukkuu narkiksi, epätäydelliseksi, kuolevaksi ja mieleltäänkin vammaiseksi. 
Apua kun pyydän, sitä en tietyiltä koskaan saa. Tarvitsen apua aivan kaikessa ja sairaalaympäristössä ollessani entistä enemmän, olenhan siellä yleensä todella kipeänä ja huonokuntoisena. Mutta soittaessani kelloa, kukaan ei tule edes katsomaan mitä asiaa minulla on. Kerran huonekaveri joutui soittamaan kun löysi tajuttomana sängyltä, kuullessaan sen koskevan minua, kiire päättyi. En ole päässyt vessaan tai suihkuun koko päivässä, ennenkuin oma hoitajani on tullut vuoroon. Kun se yksi hoitajista, joka minusta välitti olikin viikon pois, katastrofi oli taattu. 
Olisipa se jäänytkin vain sanalliseksi, mutta jouduin kokemaan myös sellaisen kuin fyysisen puolen. Sellaisen mitä ei kenenkään pitäisi antaa ikinä anteeksi niinkuin minä tein. Jokainen kosketus väärällä tavalla nostaa tunteeni pintaan, pelon. Sitä asiaa käsitellään tahallisena vahingontekona.

Mutta näitä tilanteita on myös valkotakkisten kanssa, heidän ongelmat on jotain paljon suurempaa. Nimittäin epätoivoisuus, avuttomuus ja osaamattomuus, siihen päälle ammattiylpeys niin yhtälö on mahdoton. Osittain ymmärsin kaikki ne tunteet, mutta löytäessäni sellaiset ammattilaiset ketkä osaavat auttaa ja haluavat, ymmärtämiseni ei enää riittänyt hyväksymään sitäkään. 


Ne virheet ja vahingot, luulisin niistä opittavan, mutta ei. Seitsemän vahvistettua ja kolme käsittelyssä. 


Koska minä olen nyt nähnyt hyviä hoitajia ja lääkäreitä, joten tiedän sen olevan vain itsestään kiinni minkälainen haluaa olla. 
Olen kiitollinen jokaisesta niistä ammattilaisista, jotka tällähetkellä ovat hoidossani ja tekevät enemmän kun kaikkensa. He ovat palauttaneet uskoni ihmisiin jälleen. Kiitos.

Vuosien aikana olen joutunut katsomaan useaan kertaan peilistä ja miettimään, mikä minussa on vialla, että saan tälläistä kohtelua? Tiedän, että olen vaikea tapaus sairauksieni vuoksi, mutta sen takana on yhä ihminen. Minä. Erään tilanteestani minut pois auttaneen sanoin, olen täydellinen haaste, mutta ihmisenä täydellinen juuri tälläisenä kuin olen. Minä ansaitsen siis olla ihminen ja saada tarvitsemani avun pysyäkseni hengissä, en kiusattu.

Kaikki tapahtunut on vain tiivistettynä tässä, ei kokonaisuudessaan, koska suurinta osaa käsitellään yhä ja vielä pitkään. Myönnän, se on raskasta ja henkisesti horjuttavaa. Mutten luovuta, en todellakaan. En halua kenenkään koskaan kokevan samaa. 

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Uskotko uniin vai sattumaan?


Unet ovat olleet todella vähissä, kehossa kipuja ja mielessä asioita mihin pitää vain alkaa sopeutumaan. Sopeutuminen ei ole ainoa asia, vaan myös sitäkin suurempi asia on hyväksyminen. Hyväksyä jälleen uusia vikoja minussa, enkä voi taistella sitä vastaan etteikö ne muuttaisi käsitystä minusta ihmisenä.

Tiesin mitä tarvitsen, ystävän. Tänään aamulla jälleen mentiin huonompaan ja vointini heikkeni. Totesin, että olen vain varmempi, tänään eikä odoteta huomiseen.



Vee hirnahdi iloisesti ja sen katse kirkastui nähdessään minut odottamassa pihalla. Taluttaja roikkui perässä kun poni tuli luokseni ilman ennakkoluuloja, painaen päänsä suoraan syliini. Kuten aina. Annoin sen vain olla, kaikki muu maailma hiljeni meidän ympäriltä. Pystyin hetkeksi unohtamaan kaiken muun kuin sen, että se hetki vain olla on tässä ja nyt. Silittelin sen päätä ja Vee kuunteli. Juttelin sille kuinka hyvä ystävä se on minulle, sellainen mihin voin aina luottaa. Se osoittaa kerta toisensa jälkeen, että voin olla kuinka sairas tahansa, mutta hänelle olen aina se sama ihminen. Poni painoi päätään syvemmälle kainalooni ja aloin hyväksymään kaikkia asioita mitä aiemmin pohdin. Se mikä minua muuttaa ei ole vain diagnoosi muiden perään ja sen muuttamat asiat minussa vaan se mikä käsitystä muuttaisi olisinkin vain minä itse. Jos tuo poni ei välitä, miksi minun pitäisi? 



Sain kun sainkin mieleni tasapainotettua ja kohdistettua asiat oikeisiin asioihin takaisin. Mutta kun minut nostettiin jälleen pulkkaan ja lähdimme käymään pidemmällä katsomassa metsäpolkuja, olin taas sen hetken varmaankin maailman onnellisin huonosta voinnista huolimatta. Vee taisi olla myös, sille tärkeintä on saada minut hymyilemään ja jotain syystä se aina siinä onnistuu. 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Toisenlainen bloggaaja.


Miksi minä oikeastaan bloggaan?

Vuonna 2014 tämä blogi sai alkunsa, sen vuoden käytin pohtimiseen, mitä tältä haluan? 
Vuosien kuluessa olen saanut siihen vastauksen, tämä on tullut minulle todella tärkeäksi ja rakkaaksi asiaksi. Asioiden käsitteleminen näin on tullut jo terapiamuodokseni ja teen tätä täysin omasta tahdostani, aina silloin kun on mahdollista. Ja silloin kun ei ole mahdollisuutta, sen tekee avustajani. 

Kenelle?

Blogistani ei tullutkaan vain minulle tärkeä kuten oletin. Vain tämän avulla tilanteestani pysyy ajantasalla ystävät, lähipiiri, ammattilaisistakin osa, vertaiseni ja naapurin mummot juorutakseen. Mutta joukossa on myös muita kautta tulleita lukijoita, esimerkiksi googletellessa tätä sairautta. Paras hakusana tähän mennessä on ollut, "tänään hymyilin ensimmäisen kerran" ja hän pääsi minun blogiini, hihi.  

Mitä on tulossa?

Se mitä myös tavoittelen bloggaamisella on löytää oma lukijaryhmäni, saada ihmisille tietoisuutta ja ehkä jopa ymmärrystä niitä erilaisia olettamuksia vastaan. Minä ja minun elämäni on esimerkkinä. Myös mielipiteeni ja näkökulmani asioista alkaa näkymään muuallakin kuin täällä, haluan jatkossakin blogini tulevan olemaan yksi niistä monista väylistä. Lyhyesti sanottuna, haluan yrittää muuttaa maailmaa, mikä kuulostaa mahdottomalta muttei sitä ole. Olen mennyt mukaan erilaisiin työryhmiin, yhdistyksiin, jne. 




Miten bloggaan?

Tuo kuva kuvastaa normaalia bloggaamista, mutta minähän olen se toisenlainen. En suunnittele mitään mistä kirjoitan vaan kaiken mikä on mielessäni. Kun kirjoitan, en kirjoita pöydän ääressä vaan siinä asennossa missä on paras olla. Enkä pysty kirjoittamaan näppäimistöllä, kosketusnäytöllä joskus kun on pakko, käytän sanelutoimintoa. Sen toiminnon vuoksi oikeastaan ostin kaikki omenamerkkiset, niitä pystyn siksi käyttämään helpommin. Kameraan en voi enkä uskallakkaan koskea. Kaikki kuvani ovat iphonen laatuisia, mutta se kulkee mukanani kaikkialla enkä kuviltani kaipaa laatua vain sen, että niistä välittyy tietty tunnelma.


Tunnelma ja tunteet, ne haluan välittymään kaikessa mistä kirjoitan. Aitous ja rehellisyys. Se positiivisuus, mutta myös ne oikeasti vaikeat hetket kaunistelematta. Siksi tämä blogi on ja tulee aina olemaan osa minua ja vain minun näköiseni.

Miksi juuri Täydellisesti toisenlainen eikä joku muu nimi?

Koska minä olen, täydellisesti toisenlainen. Mieti hetki niin ymmärrät.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Mun ajatusmaailmaa voi olla vaikeeta tajuu.


Hymyily on ainoa asia enää mihin pystyn vaikuttamaan itse, se ei ole pelkästään vain ulkoista vaan myös henkinen voimavarani. Teen sen, vaikka se oikeasti sattuu ja vaatii usein paljon voimia. Erään psykologini sanoin, hymyily vapauttaa endorfiineja ja mieli kulkee käsi kädessä kipujenkin kanssa. Sen ihmisen neuvosta tuli kannatteleva, olen todistanut useassa eri tilanteessa hänen kertoman olevan totta. Kipuihinhan ei hymy enää vaikuta, mutta sillä hymyllä pääsen niiden yläpuolelle. Olin myös luullut, että se on muillekkin ok, saan olla se sama ihminen kuin ennen tätä, hymyilin jo silloin paljon. Mutta olin ollut väärässä...


"Jos sä olisit niin kipee mitä väität, et enää hymyilis."
"Eihän sun tilanteessa pitäis enää olla mitään aihetta siihen?"
"Sitäpaitsi sua varmasti pidetään ihan mielenvikasena tuon takea..."


Hymyni hälveni kasvoiltani nuo kuullessani. En uskonut koskaan sen olevan vastenmielistä muille. Miksi minun pitäisi olla täysin ilmeetön, masentuneen näköinenkin ja miettiä vain huonoa tilannettani? 

Koska eihän minulla oletettavasti siihen aitoon hymyyn voisi olla aiheita? Eihän minulla ole mitään muuta kuin sairaalaelämäni? Istunhan pyöriksessä ja se pitäisi olla vaikeaa hyväksyä? Saanhan aina kohdata ihmisten huonoa kohtelua minua kohtaan, oli se sitten hoitotahoiltani tai muilta elämääni kuuluneilta ja kuuluvilta, jopa tuntemattomilta niin miten siitä pääsee yli? Minun pitäisi olla ilmeisesti mieleltäni aivan sekaisin kun kaikista elämän vastoinkäymisistä huolimatta pystyn vaikuttamaan asenteeseeni?



Mutta mitä ilmeisemmin jonkinlainen kohtalo puuttui elämääni tämän jälkeen ja hetkeä myöhemmin siitä kun kotona vielä pyyhin kyyneleitä miettiessäni miten reagoin kommentteihin, törmäsin keltaisen talon käytävillä juuri siihen minulle elämäni tärkeimmän ohjeen kertoneeseen ammattilaiseen jonka kanssa yhteistyömme päättyi vuosi sitten. Olin vilpittömästi iloinen näkemisestä ja pikaisesta kuulumisieni vaihdosta, hän tuntee minut ja osasin hetkeksi sulkea kaiken muun pois mielestäni, hymyillä. 
Hän kaiken kuulessaan totesi, että hymyilen yhä ja se on hienoa. Yksi lause sai minut taas jatkamaan, olisin kiittänyt jos olisin siinä vaiheessa ymmärtänyt. 

Vielä yläkerrassa käydessäni kaikki ne negatiiviset asiat yrittivät ottaa minusta otetta, mutta lääkityksien jälkeen ja kipujenkin vähän helpotttua vastasin niihin kommentteihin, 

Se hymy on osa minun persoonaa ja asennettani, sen joka hyväksyy minut ihmisenä hyväksyy myös sen. Minä en halua käyttää tätä rajallista elämääni miettien mitä muut minusta ajattelevat. Vaikken ole onnellinen, se ei tarkoita ettenkö voisi hymyillä. 




Asennekysymys. 

tiistai 9. helmikuuta 2016

Entä jos en käännä sivua?


Jotkut voivat pitää päivänsä tai vaikka viikonloppunsa sellaisina kuin sen haluavat, mutta sairastaminen ei anna vapaapäiviä minulle. Viikonloppuna viikkooni oli jo keräytynyt reilusti yli tuhat kilometriä vastaanotoille ja tutkimuksiin. Kalenterinikaan ei pysy päivissä enää perässä. 

Pysähdyin lauantaina totaalisesti viettäessäni muutaman tunnin putkessa kuvattavana päästä varpaisiin. Hoitavani kertoi ettemme halua tietää tänään enempää, keskeytetään ja keskitytään vain nyt näihin ilmaantuneisiin asioihin. Jo niissäkin olisi ollut tarpeeksi, mutta lausunnoissapa paljastui vain lisää ja lisää asioita mitkä tulivat minulle uutena. Se kaikki sai taas ajattelemaan ja osittain ymmärtämään, ei minulla ole varaa valita minkälaisia päiviä haluan muutenkaan. Joudun nyt elämään tässä taistelussa takavasemmalla. 


Tämä viikko alkoi todella ristiriitaisissa tunnelmissa ja edelleen huonovointisena. Itkin vuorokauden ja yritin taistella vain kaikkia niitä kipuja vastaan, mutta epäonnistuin. Ne ovat olleet vahvempia kuin minä ja minun väsymykseni.

Toiset aikautauluttavat arkipäiviään ja nyt minä joudun tekemään samaa elämälleni. Sitten tein parhaimman päätöksen vähään aikaan, kirjoitan kalenteriin erilaisella asenteella.

Juuri nyt tekemäni asia on maailman tärkeintä. 

Jokainen joka tuon lauseen lukee voi miettiä mitä se tarkoittaa omalla kohdallasi, onko se juuri tämä hetki mitä vietät vai se, että voit suunnitella elämääsi eteenpäin kuten haluat? Minulle se on edelleen se, että olen yhä tässä. Ei minun tarvitse miettiä milloin olen missäkin tutkimuksessa tai käynnillä, se on vain osa tätä kaikkea. Sitä muistutan itselleni tälläisinä hetkinä.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Voit leikkii ettet mua tunnista.


Viime viikko oli pelkkää matkustamista vastaanottokäynneille ja tutkimuksiin, fyysisesti minulle rankka. Hymyilin avustajilleni vielä aamulla perjantaina, vaikka näki selvästi ettei minulla ole kaikki hyvin. Yritin peitellä huonovointisuutta sillä hymyllä, taistella. Polilla lääkkeeni hakemisen jälkeen romahdin, kesken hoitoani koskevan neuvottelun.

Purskahdin hymystä sekunissa huutoitkuun ja yritän pyytää apua. Näin ne säikähtäneet katseet. Pelkäsin minäkin, sitten kaikki pimeni. Vaivuin kivuista sokkitilaan ja tiedetään, että voin menehtyä siihen vielä jonain päivänä. Se päivä ei ollut vielä tänään. Puolen tunnin aikana tila paheni niin, että jouduttiin pitämään kiinni kouristellessani kaksin käsin, jokainen minuutti on haitaksi minulle. Kun silmäni aukeavat, olen jälleen taistelussa mukana, mutta pahin vaihe on vasta siinä. Minä herään todellisuuteen. 



Viikonlopun aikana huomattiin, hengittäminen ei ole itsestäänselvyys. Keskittyminen siihen on ollut nyt taisteluani. Väsymys on valtava, erilaista kuin koskaan aiemmin, ei tavallista mitä kukaan ymmärtäisi. Hengästyn kesken lauseen, hengästyn myös nukahtaessani niin, että herään heti.
Pysähdyin kuuntelemaan sydäntäni, jota sattuu. Se muistuttaa jälleen ettei tämä taistelu ole enää pelkästään minusta kiinni. Se muistuttaa särkymisestään, siitä miten hymyily ei anna sille voimaa kuten minulle antaa. Joudun menemään ensiviikolla katsomaan miltä se näyttää nyt, kaiken tämän jälkeen kun en osannut kuunnella sitä tarpeeksi aikaisin ja pysähtyä.


39.4 astetta, normaali.

Tämä on se mitä elämäni on. Pahimmalta tuntuu se, että heti huomataan kun olen liian huonokuntoinen hymyilemään ja oletetaan, että se on vain asenteestani kiinni. Ei se oikeasti mene niin, suren kun ihmiset toivovat minun olevan joku muu kuka olen, vaikka olen tälläinen, saanko olla ihminen yhä? Ymmärrän, en ole kaunista katseltavaa enkä voi tietää kuinka kauan olen vielä täällä, mutta sille on se ennuste. Se on jättänyt minut aika yksin minun kanssani, katson itseäni ja mietin miksei välitetä siitä mitä minusta tuntuu olla täällä nyt.

En kaipaa edelleenkään sääliä, valittelua ja ihmeiden odottamista, kaipaan jonkun ihmisen joka voi hyväksyä tämän tilanteen ja elää sen minun kanssani. Mutta onko sellaista?