sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kotia käytännöllisemmäksi.


Nyt pyöriksen takea olen joutunut suunnittelemaan täysin uudelleen huoneeni. Oikeastaan jouduin tekemään sen osittain jo sairaalasta, vasta niiden järjestyttyä pystyin kotiutumaan omaan sänkyyni. Tosin muutoksen alle on joutunut muutkin kodin huoneet joissa liikun. Myöhemmin vain kokeilemalla on osannut tehdä muutoksia asioihin mitkä eivät toimi. Tällähetkellä alkaa jo näyttämään ja tuntumaan hyvältä.


Tavallinen sänkyni vaihtui sähkökäyttöiseen. Vain sen avulla pääsen nousemaan sängystä ilman toisen ihmisen apua ja pahempaa kipua. Myös asentojen vaihtaminen mahdollistuu säädettävyyden ansiosta. Tärkeintä sängyssä on minulle kuitenkin se patja minkä päällä vietän suurimman osan päivästä ja yöstä. Keholleni ei kelpaa mikä tahansa, se tarvitsee täydellistä mihin taas ei kukkaron nyörini riitä. Kuntoutusjaksolla sain kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja kaikista parhaimman tuntuinen löytyikin ikeasta! Se ei ollut se edullisin, muttei kalleinkaan.
Nyt sain sen kotiin ja voi kuinka painottomalta olo tuntuukaan siinä makoillessa. Patja mukautuu kehon lämpötilan mukaan ja se tukee tasaisesti kaikkialta. Eddyä sairastaville voin suositella ja miksei sellaisellekin jonka on vaikea rentoutua! Olen oppinut, että aina se kalleinkaan ei saata olla paras. Joskus kuitenkin vain täytyy maksaa siitä, että itsellään on hyvä olla, lepo on tärkeää.




Kaikki kalusteeni ovat ikeasta hankittuja ja tarkemmin huonettani katsoessa sen koko sisustus myös. Värimaailmasta halusin tietoisesti rauhoittavan, hennon vaaleanpunaisen ja valkoisen. Yksityiskohdat ovat tarkasti mietittyjä enemmän käytännöllisestä näkökulmasta kuin ulkonäöllisesti. Ennen olisin ostanut jonkun hyllyn vain siksi, että se on mielestäni nätti ja sopii huoneeseeni. Nyt mittaan ja mietin tarkasti miten minä itse pystyn käyttämään sitä. Ulkonäköä katson vasta viimeiseksi. Kun menen ikeaan, harkitsen etukäteen mitä tarvitsen silläkertaa ja jätän tietenkin mahdollisuuden myös niihin heräteostoksiin. Nyt huomaan, että muualta en enää osaa tai halua mitään ostaa. Joku tykkää laadusta, minä Ruotsalaisesta.

Jouduin tosin pettymään viimeisimmällä ikeareissullani, ystäväni jonka piti auttaa ei auttanutkaan vaan sai minut entistäkin huonompaan kuntoon. Ennen olen käynyt aina tutun avustajan kanssa, äidin. Hän lukee ajatukseni jo ovella ja tietää tapani. Enää en uskalla mennä kenenkään muun kanssa, en halua kokea samanlaista nöyryytystä uudelleen. Mikä siinä onkin ettei muisteta minulla olevan tunteita. Jos olen liikuntakyvytön niin olen kyllä yhä kyvyllinen ajattelemaan, vaikka sitäkin nyt valitettavan heikosti viimeisimmän kohtauksen aiheuttamien haittojen vuoksi. Toivottavasti päivä pelastui kun pääsi nauramaan, onko minulla edes järkeä mikä olisi voinut vaurioitua. Eräs ulkopuolinen nainen näki tilanteen ja ojensi ne kynttilät minulle mitä en muuten saanut, hymyili vielä kysyen tarvitsenko siitä jotain muuta. Nielin kyyneleitä, täysin tuntematon muistutti minunkin olevan tärkeä. Sen unohdan nykyisin harmillisen usein.

lauantai 29. elokuuta 2015

Peukalo keskellä kämmentä



Kädet ovat olleet jo kauan suuri ongelma, ne todella rajoittavat kaikessa mitä teen ja nykyisin enää ei onnistu mitkään normaaleista arkiaskareista. Normaali on siis vieras käsite, joudun käyttämään luovuutta ja keksimään omia tapojani onnistua edes jotenkin tekemisissäni. Sitten on niitä asioita mihin ei löydy ratkaisua, niistä on pakko luopua. 
Olen rakastanut kirjoittamista blogiin, mutta näppäimistö ei enää ole totellut sormiani. Puhelimen kosketusnäytön käyttäminen ei kömpelöiden nivelten takea suju. Kun mietit omaa arkeasi, tarvitset käsiäsi jatkuvasti. Niin minäkin, liikkumiseni on niiden varassa. Mitkään esineet eivät myöskään pysy käsissä, syöminen on hankalaa kun haarukka tipahtelee kesken matkan vain, koska puristusvoima on olematon. Pienestäkin kiertoliikkeestä koko ranne lähtee paikaltaan, vaikkapa hammaspesulla. Myös sanonta peukalo keskellä kämmentä on kirjaimellisesti jokapäiväinen haaste. 

Monet ammattilaiset ovat nyt ryhtyneet toimimaan ja kaikkiin ehdotuksiin olen suostunut. Kerroin aikaisemmin kuinka jäin odottamaan leikkausta, odotan sitä edelleen malttamattomana. Lisäksi kanssani työskentelee käsiin suuntautunut terapeutti. Moni ihmettelee miksi menen kauas hoitoon, toiselle puolelle suomea ja voin rehellisesti kertoa, että siellä se hoito on parhainta mitä voi saada. Ja jälleen kerran eilisen jälkeen voin todeta, en kadu päätöstäni. Hain apua moneen ongelmaan, mutta sain ratkaisun.




Kun minun käteni toiminta ja liikkuvuus nähtiin ensimmäisen kerran, oli tukien tarve sormiin selkeä. Jos olisin jo kauan sitten saanut ne tukemaan niveliä ja virheasentoja, tilanne ei olisi näin huono nyt. Vielä ei ollut liian myöhäistä edes yrittää. Matkustin Vantaalle suunnitteluun ja valmistauduin odottamaan lopputuloksen näkemistä useita kuukausia, ei mennytkään kuin kolme viikkoa niin olin jo sovituksessa.
Sormiini pujoteltiin uudet apuvälineet, mutta kauneus on katsojan silmissä. Voisin pitää niitä yhtä hyvin koruina, ne sopivat täydellisesti. Oikeat mittasuhteet toivat tarvittavan tuen ja alkuhämmästys oli valtava, käteni tuntuvat käsiltä! Kämmenten holtittomuus oli pois, peukalo tukeutui paikoilleen ja sormeni ei väänny luonnottomaan asentoon. Hymy hyytyi kun sain käteeni esineen, en osannut pitää siitä kiinni. 




Nyt opettelen uudelleen käyttämään kättäni, sitten näkee kuinka arkeni muuttuu. Kaikki aikanaan, minun on hyvä olla jo näinkin. Muutokset nivelissä tuntuvat jo päivän käytön jälkeen. Mikään ei tietenkään onnistu vielä voimattomuuden vuoksi, mutta tiedän ettei kannata turhautua. Luksaatioita ei ole ollut sormissa, se on minulle jo todella suuri iloitsemisen asia. Uskallan kokeilla kaikkea käsilläni ja nautin niistä pienistäkin edistymisen sekunneista. Odotin jotain pientä näkyvää ja sain paljon enemmän. 

Yöksi otan sormituet pois ja laitan tilalle minulle yksilöllisesti rakennellut tuet. Ehkä ihmetellään eikö ole häiritsevää kun olen jatkuvasti tuettuna, mutta kaikkeen tottuu. Joten jos päätät heittää vitsillä, että näytän yhtä koristellulta kuin joulukuusi saatan loukkaantua. Sama kuin toteaisin takaisin, hiuksesi näyttävät muuten aika linnunpesältä. Nämä eivät ole pelkästään apuvälineet vaan osa minua. Jos hyväksyt ne, hyväksyt minut. Heti tuet saatuani ikeareissulla mietin hetken miten ihmiset reagoivat minuun, myyjä totesikin kassalla, että onpa ihanat korut. Hymyilin takaisin ja kiitin.  

tiistai 25. elokuuta 2015

Mä oon tässä, kautta kiven ja kannon.



Siitä viikonlopusta tulikin selviytymistaistelu. Taistelu elämästä. Pysäyttävä kokemus joutua kokemaan jälleen miten hauras elämä todellisuudessa onkaan ja toteamaan nyt, sain uuden mahdollisuuden. Olin hyvissä käsissä ja sen ansiosta kirjoitan tässä ja nyt.


Muistan ainoastaan sen tunteen, se on yhä edelleen ajatuksissani läsnä. Kuolemanpelko. Siinä hetkessä ei mieti elämää vaan keskittyy taistelemaan avun saapumiseen asti, taistelemaan henkensä edestä. Yrität hengittää, muttei onnistu. Sydän käy raskaammaksi, jokainen lyönti kolahtaa ja lopulta hiipuu. Tietää miten tärkeää olisi pysyä tajuissa, mutta näkee ainoastaan sumua, äänet hiljenee ympärillä. Aika, se käy hitaasti kun odottaa avun saapumista, sekunnit tuntuvat ikuisuudelta. Yhdeksän minuuttia oli kulunut ja kun pihaan saapui useita auttajia, olin hämärän rajamailla. Pystyin luottamaan heihin, toiminnallaan he vakuuttivat kyllä tekevänsä kaikkensa hyväkseni. Tiesin, tunsin ja ymmärsin kaiken keskellä mitä tapahtuu, matkalla sairaalalle kaikki lanssin äänet ja laitteiden hälytykset, jotka ilmoittivat häiriöistä milloin mistäkin. Muistan ja tunnen ne kaikki vaikken ollutkaan ehkä täysin läsnä tilanteessa.
 Matkallani oli suojelusenkeleiden lisäksi sellaiset ihmiset, jotka osasivat pelastaa henkeni. Sellaisesta asiasta kiittäminen tapahtuu koko sydämestä, tällähetkellä vähän väsyneestä sellaisesta.




Sairaalalla kytkettynä laitteisiin kaiken keskipisteenä olin siitä huolimatta yksin ajatuksieni kanssa. Silloin aloin todella miettimään elämääni ihmisten hoitaessa ja tarkkaillessa minun kehoani. Se keho on meinannut pettää jo useamman kerran, mutta yhä uudelleen jaksan hämmästyä siitä kuinka paljon merkitystä sillä onkaan. Vaikka ehkä sinunkaan mielestä elämäni tuskin vaikuttaa minkään arvoiselta, selviydyn enkä juurikaan saa mahdollisuutta elää niin siinä on yksi sellainen asia mitä et ehkä huomaa. Minä elän, saan elää. Miksi alkaisin nyt valittelemaan minkälaista helvettiä tämä on kun se ei auta mitään? En voi vaikuttaa elämääni niinkuin haluaisin, mutta voin kulkea sen mukana. Se opettaa minua asennoitumaan, näkemään ja ajattelemaan asioita mitä sinä et ehkä pysty ymmärtämään. Voin hymyillä hiljaisuudelle, et kuule siinä sitä rauhaa ja tasapainoa minkä minä nyt tunnen. Ajattelen hiljaa mielessäni jatkuvasti syvällisiäkin asioita, vaikket ehkä ulkoapäin näkisikään sitä. Näen silmilläni sellaisia asioita ja reaktioita mitä sinä et huomaisi. Vain siksi, että elämä on opettanut kaikella olevan jonkinlainen merkityksensä. 



Täällä olen. Selviytymässä ja toipumassa kuulemma tuskin täysin entiselleen tietyiltä osilta. Kerään voimia, hymyilen vain, koska saan olla vielä täällä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Tasapainoilua kipujen kanssa


Kun moni ihminen kysyy elämästäni, välttelen kivun roolia siinä. Olenhan nuori joten miten voisin olla niin kivulias kuin kertoisin? Voin hymyillä, mutta sisimmissäni kärsin.
Sairastan eddyä ja sen aiheuttamia kroonisia kipuja, olen ollut useissa leikkauksissa mitkä eivät koskaan onnistuneet ja nyt viimeisin hermokipu jonka syy on selässäni, sen diagnoosin sain keskiviikkona. Eikö siinä ole jo tarpeeksi kestettävää?

Jokaisena päivänä taistelen paremmista päivistä. Ei ole hetkeäkään ilman kipua, se on minussa ja osa minua. En enää taistele sitä vastaan sillä totuus on, että sen kanssa on vain opeteltava elämään. Elämä on muuttunut, mutta niin on asenteenikin asiaa kohtaan. Osaan nauttia pienistä hetkistä, sellaisista jotka ovat toisille aivan itsestäänselvyyksiä. Minulle sekin kun voin kirjoittaa tätä blogia, vaikka kipeytyisin entisestään. Voin huomata tuntevani muutakin kuin pelkästään kipua.






On olemassa asteikko, jolla voi arvioida voimakkuutta. Kuten lääkäreistäni yksi viisas sanoi, että olen itse oman kipuni asiantuntija. 0-10 välillä, minun päivittäiset kivut ovat nyt 7-9. Se ei ole pelkästään särkyä vaan viiltävää, vihlovaa ja polttavaa. Helvetillistä tuskaa yksinkertaistettuna. Haluaisin elää, en aina vain selviytyä. Näin kovat kivut asettavat todella suuria rajoitteita mitä ei moni ymmärrä.
Kiputilanne on huonontunut jälleen entisestään, päiväni ovat muuttuneet vaikeammiksi. Enää en välttämättä pysty nousemaan ollenkaan sängystä silloin kun pitäisi, kykenen ainoastaan huutamaan liikkumatta ja itkemään niin kauan kunnes uupumus tulee. Hiljenen, mutta tunnen kuinka vaikeaa pelkkä hengittäminenkin on. Keskityn siihen, viimeisin voimin. En ole valmis luovuttamaan. Kun nukahdan joskus, aistin kivun unessakin. Se ei jätä koskaan rauhaan.
Kipulääkitykseni on vahva, mutta ei täysin toimiva. Se tekee useita haittavaikutuksia, esimerkiksi rajua pahoinvointia. Lääkkeiden lisäksi yritän helpottaa oloa tenssillä, se on sähköä minkä pitäisi muuttaa kiputuntemuksia. Kylmä- ja lämpöhoitoa teen suurimman osan vuorokaudesta. Jäljellä on vielä vaihtoehtoja joita vaikeissa tapauksissa, eli nyt minunkin kohdalla käytetään. Olen valmis mihin tahansa ryhdytään, tilanne kun ei voi enää tästä huonontua. Olen todella sietokykyni ja jaksamiseni rajoilla juuri nyt.


Toivoa on helpotuksen osalta, mutta parannusta ei. Jos saisin edes sen yhden kivuttoman päivän, haluaisin vain levätä, hengittää vapaasti. Haluaisin muistaa miltä tuntuu hymyillä aidosti ilman kivun varjoa. Se on unelmani mikä auttaa jaksamaan.


keskiviikko 12. elokuuta 2015

Päätös epätietoisuudelle ja selkeys kivuille


Sietämättömät kivut alkoivat viemään voimia henkisesti, en enää jaksanut elää niiden kanssa sovussa vaan taistellessa vastaan väsyin entisestään. Selkä ja alaraajahalvausoireistolle kukaan ei ole löytänyt diagnoosia. En tosin ollut nähnyt kirurgiakaan, joka on erikoistunut aiheeseen. Varasin ajan Helsingistä suomen huipulta ja jos hän ei osaisi sanoa mitään niin ei silloin osaisi kukaan muukaan. Viimeinen toivoni. 

Kolmen tunnin automatka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. 




Oli vaikeaa kertoa tilannettani, tuntui pahalta huomata ääneen sanoessa miten asiat ovat menneet. Päätin lauseen avunpyyntöön. Näin, että kertoessani vastapuoli yritti peitellä tunteitaan, hän kohtasi minut ihmisenä ja ymmärsi selvästi mitä tarkoitan.
Tutkimuksia, mitkä varmistaisi hänen epäilynsä alettiin tekemään. Kävin kuvauksissa ja kliinisestikkin tutkailemalla oli vahvistettavissa, syy on selässä. Tarkemmin sen hermoissa ja nikamissa. Kylmän väreet kulki lävitse, olin vaatinut oikeita tutkimuksiakin joista tämä olisi nähty, jotta hoito ajoissa aloitettuna olisi voinut auttaa. Nyt virheet ovat koituneet kohtalokseni, tulevaisuus tulee olemaan elämää sietämättömien kipujen kanssa.
Kaikkea vielä yritetään, sillä ei ole enää mitään menetettävää. Paljon pahemmaksi tästä ei voi enää muuttua, mutta tuskin paremmaksikaan.  Siitä syystä olen valmis mihin tahansa. Jaksan yhä taistella. Jään odottamaan toimenpidettä.




En osaa kertoa sanoin minkälainen helpotuksen tunne tuli asian selvittyä. Neljän kuukauden kestänyt epätietoisuus on ohi. Samaan aikaan ristiriitaisin tuntein kaikkea mennyttä miettien, miten vakavan virheen uhri olen jälleen ollut. En voi hyväksyä sitä ja vaikka viimeisin voimavaroin asia viedään eteenpäin käsiteltäväksi. 

lauantai 8. elokuuta 2015

Pelkkä ystäväkin riittää.



Minulla oli monta hyvää ystävää, sekä parasta kaveria. Pystyin jakamaan kaikki ilot ja surut heidän kanssaan, kerroin aina kuinka tärkeitä jokainen oli tarkoittaen todella sitä, koko sydämestäni. Tein parhaani ollakseni ystävyyden arvoinen. Jouduin kuitenkin huomaamaan, että sillon kun minä tukea eniten kaipasin niin jäljelle jäi vain tosiystävä.


Kun vointini alkoi romahdella, oli vaikea hyväksyä miten sairaalasta tulikin toinen kotini. Ne ketkä tulivat vierelleni, oli tarkoituksena ainoastaan kertoa kasvotusten miten he jatkavat elämäänsä, ilman minua. Ne ketkä eivät koskaan tulleet, eivät myöskään enää ottanut yhteyttä. Vain yksi jäi vierelleni, se oli S. Hänestä tuli minulle tärkein asia elämässäni, syypää mun hymyyn ihan todellisuudessa.



Ymmärrän ja hyväksyn täysin syyn mikä johti tähän. Ei ole helppoa nähdä niin kipeää ja huonokuntoista, eikä helppo huomata miten arvaamaton elämä voi olla. Moni nuori haluaa elää, tehdä kaiken mitä on suunnitellut jo kauan sitten. Minun kanssa vietetty aika olisi kuulemma pois heiltä. Olen pahoillani kaikista niistä vuosista, todella olen tänäkin päivänä.

Samaan aikaan sain huonoa kohtelua myös eri hoitotahoiltakin. Olin hukassa. En enää taistellut vastaan vaan väsyin kaiken alla. Aloin menettämään otetta itsestäni, peiliin katsoessa näen vain sairauteni enkä sisintäni. Kipu korvasi ystävät, kaiken merkityksen. Pyysin apua, enkä häpeä myöntää istuneeni vuosia psykologien luona muuttumassa. Mutta tarvitsen edelleen jatkuvaa tukea, enkä häpeä myöntää sitäkään. Olen joutunut alkaa muodostamaan käsitystä itsestäni uudelleen.

Sitten tapasin vertaistukea, juuri oikeaan aikaan. Näin, että en ole yksin samanlaisten oireiden kanssa. Se auttoi. Menetin kuitenkin yhden ystäväksi asti muodostuneen tuttavuuden. Se horjutti.
Kun jouduin hyvästelemään toisen psykologeista, matkalla kotiin kohtalo puuttui elämääni. Sain tutustua ihmiseen, josta tuli minulle todella erityinen ja tärkeä. Hän tuli eilen tapaamaan minua sairaalalle ja tajusin juttelumme jälkeen, että on sittenkin syy olla kiitollinen elämälle vaikka se onkin minulle suuttunut.
Vaikeimmassa tilanteessa serkkuni oli läsnä viestien kautta, hän tsemppasi ja auttoi enemmän kuin uskookaan.
Sanonta, että laatu korvaa määrän on totta. Osaan olla jokaisesta elämässäni yhä olevasta ihmisestä kiitollinen, hänelle itselleen. Kiitos.



Mietin aina hiljaa vaikeissa tilanteissa, vaikka esimerkiksi makaan yksin sairaalassa, että kuinka asiat olisi toisin jos pyytäisin apua, ystävältä. Nyt on ollut vain se yksi jonka pelkään väsyvän, yritän suojella häntä pahalta. Tarvitsisin vierelleni aina välillä jonkun joka pystyy hyväksymään minut ja sairauteni, sellaisen joka ei hylkää. Sellaisen kenelle ei tarvitse kätkeä kipua hymyn taakse.
Joka auttaa minua hyväksymään minut itseni.
Pelkkä ystäväkin riittää.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Minä tiedän että sua ainiaan, suru tuli taloon.


Eläimet ovat ihmisen parhaita ystäviä, ne tuovat iloa parhaimmillaan useiden vuosien ajan. Olen saanut kasvaa niiden kanssa, oppinut vastuullisuutta ja tiennyt miltä tuntuu välittää jostain niin paljon, että vuorokausikin erossa on vaikeaa.

Kuusi vuotta sitten pieni kasvattini näki päivänvalon. Nimeksi tuli Rinsessa, pelkästään jo siitä kuinka kaunis ilmestys se olikaan. Niin pieni, mutta luonteeltaan oman ylhäisyytensä tunteva.
Olin päättänyt, että niin myötä kuin vastoinkäymisissä tämä tassuterapeutti saa vanheta kanssani.


"Keinutan, kuuntelen
Sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
Jo kuulen aallokon."


Teen rakkaani eteen mitä tahansa. Jo minulle valmiiksi rankan päivän jälkeen istuin lattialla kyyneleet silmissä, mutta näen niistä huolimatta kivun ja pakotan taistelemaan minun kanssani, vielä ei voi olla aika. Pidin kiinni vielä kovemmin, yritin rapsuttaa siirtäen huomion kivuista pois. Me ei luovuteta, tarvitsen omaa pientä terapeuttiani, taistellaan yhdessä.


"Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
Vielä valvon vierellä."


Tunnit kuluivat nopeammin kuin koskaan, näin miten pieni taistelijani väsyi. Näin sen katseen, sen perusteella halusin toimia nopeasti. Ratkaisua ei tarvinnut miettiä kun kaikki voitava oli tehty, on vain pystyttävä päästää irti. Niin kuiskasin, hyvää yötä, paras ystäväni ja kiitin kaikista näistä vuosista.


"Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
Että siellä on kaikki sulle."



Samalla kun katselin vierestä miten viimeinen matka alkoi, tiesin ettei rakkaus kuole koskaan. Päästin irti. 

Mutta kuinka vaikeat päivät onkaan vielä edessä. Olen joutunut hyvästelemään liian monta kertaa, mutta kun sydän särkyy niin sen pitää antaa sattua. Siitä tietää, että todella rakasti. Tyhjyys tulee ajallaan. Silloin vasta voi jatkaa elämää. 
Ei kuulu tassujen rapinaa vaikka kuinka odottaa. Katson ympärilleni, tämä talo ei palaa enää ennalleen. Kuuntelen tätä hiljaisuutta ja voin nyt todeta katsoen taivaalle, toinen reilu kuukausi sitten pois nukkunut ystäväni saa nyt rapsutella minun puolesta sieltä korvantakaa mistä Rinsessa eniten tykkäsi.

Tassuterapeuttini Neiti Rinsessa Ruusunen
4.8.2009-4.8.2015

tiistai 4. elokuuta 2015

Alotan ittestäni, korjaan mun mielen.


Kesäisin ihoni hoito on ollut helpompaa enkä tarvitse mitään kevyttä lääkitystä ja rasvauksia erikoisempaa. Jouduin nyt ihmeissäni pyytämään apua muutaman kamalan päivän jälkeen, en enää pärjännyt. Oireista tuli pahempia kuin koskaan, selvästi poikkeavia aiemmista, sekä silmillä selkeästi nähtäviä.

Polista on tullut valitettavan tuttu, mutta lohdutuksena siellä on aina ollut koko keltaisen talon ihanimmat ihmiset. Tälläkin kertaa. Sain ajan nopeammin kuin olisin uskaltanut toivoakkaan, heti seuraavalle päivälle. Tiesin sisimmissäni, että siellä osataan auttaa. Tietynlainen pelko silti, olenhan talon suosituin puheenaihe edelleen pelkällä negatiivisella sävytteellä. Olisiko asiat muuttuneet?
Juttelin onneksi sattumalta erään tuttavani kanssa ja hänen toteamuksensa ammattilaisena oli, että moni jopa huonolla kohtelullaan on toivonut psyykkistä romahtamistani niin moni ongelma oltaisiin voitu selittää. Sitten on näitä ketkä uskaltavat haastaa ammattitaitojaan. Naurahdin, tuota en ollutkaan miettinyt noin pitkälle! Vaikkei positiivinen asenne nyt tee minua terveeksi tai ratkaise kaikkia asioita, mutta jos ja kun se ärsyttää tarpeeksi useaa ihmistä niin on se tämän vaivan arvoista! Sillä pelkkä hymyileminen väkisinkin huijaa mieltä voimaan paremmin. Joskus tarvitsee vain tarvitsee miettiä asioita vähän pidemmälle. Tein sen juuri oikeaan aikaan.




Olin olettanut, että käynnistä tulee samanlainen kuin ennenkin ja aloitetaan jo nyt valottamaan ihoa jälleen samalla kaavalla kuin aiemmin. Viimeistään silloin kun käsivarteeni upposi kirurgin veitsestä kärki niin tajusin kysyä, että nyt kai on syy itkeä niin hämmästyin enemmän reaktiostani. Keskitin huomioni jälleen mieleeni. Hoito vain muuttuu rankemmaksi kun käyntejä tulee taas kolme viikossa, mutta haluan selvitä siitä. Diagnoosit vain muuttuvat vakavammaksi ja vaikeammiksi.

Tikkejä ommellessa puudutus ehti hälvenemään, mutta kokeilin miten idioottimaiselta hymyileminen sille kivulle tuntuisi. Tajusin, että elän arkipäivät pahemmissa kivuissa kuin tuollainen hyttysenpisto niin huomasin pian nauravani ääneen. Se tarttui kaikkiin huoneessa oleviin ja piristykset toisten työhön on vähin kiitos mitä voin antaa parhaasta hoidosta.