sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Pikainen käynti kotona!


"Illan hiljaa viiletessä rakastan sua vielä
Valosta on aavistus ja lupaus aamunkoin
En kaiken tämän keskellä kai muusta enää tiedä
Rakastan sua vielä
Rakastan niin kauan kun mä voin"




Muutama tunti ja vartti siihen päälle, lähdin hetkeksi pois sairaalaympäristöstä. Ei todellakaan ollut vaikea päättää minne haluan. Kotiin!
Kuin olisin päässyt vapauteen, toiseen maailmaan. Sillä välin kun olen neljän seinän sisällä vain katsonut kalenterista kesän tuloa, nyt pääsin näkemään sen omin silmin. Kotipihalla oli lähtiessäni lunta, joten ero nykyhetkeen oli mielestäni valtava. Silti tuntui ettei mikään ollut muuttunut, se ei kuitenkaan osittain ollut hyvä. Oleminen rakkaassa ympäristössä avuttomana oli vaikea ja vieras tunne. Joku ei kuitenkaan ollut muuttunut, minun ja koirani välinen suhde. Hetken tunsin olevani ihminen, se ei välittänyt pyörätuolista vaan syöksyi suoraan syliini muistuttaen välittävänsä siitä sisimmästäni.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Nyt tärkein apuväline.


Vältin viimeiseen asti aihetta, joka käsittelee omaa suhdettani pyörätuoliin ja se suhde on, sekä tulee tulevaisuudessa olemaankin varmaan hyvin läheinen. Mutta kriisi tässä suhteessa on nyt oman pääni sisällä ja syystäkin.


Vaikka tiedän, että sopeutuminen vie aikaa ja yritän olla siinä itselleni armollinen. Onnistumatta. Vielä en pysty olemaan huomioimatta ihmisten katseita tai edes omia ajatuksiani. Tällähetkellä olen täysin jalaton ja se, että istun pyöriksessä kuulostaa yksinkertaiselta mitä se ei todellisuudessa ole. Kaikki mikä ennen oli päivänselvää on vielä ylitsepääsemätöntä. Opettelen vielä siirtymisiä tuoliin, sen käsittelyä erilaisissa tilanteissa ja eniten ehkä kaikkien mielestä yksinkertaista asiaa; istumista. Kun saavuin tänne osastolle istuin 15min ja viimeviikolla 2h riittävällä lääkityksellä. Pitäisi iloita, mutta tuntuu niin vähäiseltä saavutukselta.


Iloitsen siitä, että tilattu pyöris saapui kuukauden pitkän odotuksen jälkeen! Ei ollut vaaleanpunaista, mutta ehkä astetta aikuismaisempi jäänsininen.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Muutto.


Keltaisesta talosta mummojen vallankumoukseen, ei kotiin. Ikävä kasvaa päivä päivältä, mutta huomaan sen olevan erilaista kuin ennen ollessani pidempiä aikoja sairaalassa. Se ei ole ikävää tuttuun ympäristöön, vaan toimintakykyyn jolla pärjäsin aiemmin kotona.


Nyt tämän tilanteen hyväksyminen on vaikeaa, en pärjää vielä mitenkään ilman apua. Avuttomuuden tunne valtaa mielen, on vain yksinkertaisesti niin vaikeaa pyytää apua. En tiedä helpottuuko se ikinä.

Vanhaan vertaaminen ei enää auta, pitäisi olla tässä ja nyt. Siksi unelmoin, että täällä minua kohdellaan ihmisenä ja hätäni kipuineen otetaan todesta. Jäi todella paha mieli edellisestä osastosta, siellä olin vain ylimääräinen ja kaikkien riesa. Aika näyttää millaisia ihmisiä täällä tulen kohtaamaan.