keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Vielä täällä.


Taistelin, keskityin vain hengittämiseen ja yritin pitää itseni tajuissa. Kuin aika olisi pysähtynyt siinä huoneessa porukan valmistautuessa pahimpaan samalla kun toivottiin ja yritettiin kuitenkin parasta. Se paras riitti tälläkin kertaa, sillä olen yhä tässä. Elvytyskärry jäi koskemattomaksi tälläkertaa.

Yöllä katselin monitoreille piirtyvää, hyvin omalaatuista sydänkäyrää enkä voinut olla miettimättä elämää maan ja taivaan väliltä ihan perusteellisesti. Tottakai olin poissa tolaltani tapahtuneista, mutta oivalsin myös monia asioita ja merkityksiä. Opin arvostamaan jokaista helvetillistäkin päivää uudella tavalla viimeistään silloin kun yksi lääkäreistä totesi, ettei kukaan voi ennustaa tämänkään jäävän viimeiseksi kerraksi ja hän osoitti tatuointia kädessäni jatkaessaan, tärkeintä on oikeasti vain osata elää hetkessä, huominen saa olla mysteeri. Sanomani kiitos tuli suoraan sydämestä.



Haluaisin pitää tämän periaatteen, annan asioiden tapahtua ja sopeudun niihin, elän tässä ja nyt. Se kuulostaisi liiankin helpolta ollakseen totta. On nimittäin asioita, missä se kohdallani ei tule olemaan mahdollista. On myös faktoja ja tilanteita missä olisin onnellisempi jos osaisin välittää vähemmän.